sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Helmikuun kuulumiset

On taas pitäny kirjottaa jo monena päivänä kuukauden kuulumisista, mutta aina sitten on sattunut tielle jotakin menoa, kipeyttä tai aikaansaamattomuutta… Viime viikon olin tosi kovassa vatsataudissa. Enpä taida olla moista kokenut, ainakaan noin pitkää. Meillä riehui talossa ärhäkkä tauti, joka minulla alkoi viikko sitten perjantaina. Olo aina vain paheni ja paheni ja vihdoin keskiviikkoaamuna annoin periksi ja menin lääkäriin. Lääkärissä otettiin erinäisiä labrakokeita ja ei selvinnyt mitään tai sen verran, että kyseessä ei ole loinen, mato tai muu bakteeri vaan kyseessä on tosi ärhäkkä vatsatautiepidemia. Myöhemmin viikolla selvisikin, että Moshin alueella on liikkeellä kovaa tautia ja jostain oltiin se siis talollekin saatu. Käytännössä koko talon väki kävi taudin läpi. Minä sain keskiviikkona sairaalassa tipalla nesteytystä, joka helpotti olo kovasti. Nyt on vatsatauti hellittänyt, mutta tilalle on tullut ärhäkkä pääkipu ja kuumeilua, on tainnut kroppa käydä niin kierroksilla, että ei helpolla palaudu. Yritän kovasti lepäillä, että menisi pian ohi ja pääsisi taas normaalin arjen pariin ja esim. zumbailemaan…

Jo aikaa sitten oltiin käymässä koko sen hetkinen talon porukka kahvikierroksella ja Materuni vesiputouksilla. Moni porukka retken on tehnyt, mutta jostain syystä en ollut itse aiemmin lähtenyt. Tai yksi kerta olin lähdössä, mutta taisin tulla kipeäksi että se jäi silloin. Aluksi ajeltiin puolisen tuntia kaupunkialueelta poispäin, jo matkan varrella saatiin taas ihastella Kilimanjaron upeaa luontoa, kun noustiin vähän korkeammalle. Olikohan niin, että oltiin noin parin kilometrin korkeudella meren pinnasta. Kahvikierroksella oppaamme Oscar kertoi meille kahvin valmistusprosessista ja osa pääsi itsekin kokeilemaan esim. papujen perinteistä kuorimistekniikkaa ja jauhamista. Oscarin kahvissa ei käytetä mitään ylimääräisiä aineita, ei edes kahvin kasvun nopeuttamiseen. Siksi se on pysynyt pienenä firmana, mutta pointti tulee siitä, että kahvin on varmasti tuoretta. Vaikka en ole ollut mikään kahvinjuoja, niin täällä kahvinvalmistusmaassa minusta on alkanut sellainen hiljalleen kuoriutua, tuore vuorilla valmistettu kahvi on aivan vertaansa vailla, edelleenkään Juhla Mokkaa ei tee mieli… J On muuten ihan tosi hassua, että vaikka täällä valmistetaan useassa paikassa kahvia ja kahvi on iso myyntiartikkeli täällä, niin paikalliset juovat enemmänkin teetä kuin kahvia… Kahvikupposten jälkeen lähdettiin käppäilemään uskomattoman kauniissa ja vehreässä luonnossa kohti vesiputousta. Matka tuntui ikuisuudelta, vaikka mennessä se oli vielä helppoa alamäkeä pitkälti (paluumatka oli hieman sitten hankalampi), mutta kun perille pääsi niin jokainen huokaisi WOW mikä näkymä. Upea sademetsän keidas, jossa vesi kohinalla putosi kallionseinämää pieneen lampeen. Osa uskaltautui uimaan, mutta tämä vilukissa pysyi kameran linssin toisella puolella. Nautittiin olosta ja elosta, kunnes taivallettiin se järkyttävä nousu takaisin autolle. Perillä meitä odotti puhjennut rengas, mutta onneksi olimme kahdella autolla ja mahduimme afrikkalaiseen tyyliin kaikki yhteen autoon, jolla hurautimme kaupunkiin, josta Louis kävi sitten hakemassa vararenkaan (joka oli ollut paikattavana) ja kävi hakemassa auton pois. Mahtava retki, jälleen kerran. Kyllä noilta retkiltä saa aina energiaa, hetken on aina lomaileva turisti ja sitten taas jaksaa tehdä töitä…

     
Kahvipapujen kuorintaa
Oscar kertoo meille kahvin valmistusprosessist

Tuoreita paahdettuja kahvipapuja 
Matkalla putouksille

Materuni Waterfalls

Kuukauden aikana on ollut myös painevaateprojektirintamalla paljon uutta. Hoidin yhtä Louisin kaveria "omalla palovammaklinikallani" muutaman kerran. Harmikseni häntä ei vain näkynyt enää sen jälkeen, kun ihossa näkyi tulehduksen merkkejä ja pyysin häntä menemään sairaalaan putsaukseen, koska minulta puuttuu sellaiset välineet. Poika oli kaatunut moottoripyörällä ja osunut kuuman pakoputken päälle, koko vatsan alue oli palanut. Hoito saatiin hyvin käyntiin ja sain hänelle painepaidan, joten jos hän vain sitä käyttää, niin eiköhän hän parane. Tässä hoitoprosessissa kun konsultoin Lymediä, niin opin, että palovammojen hyvin perinteinen hoitomuoto on laittaa hunajaa tai aloeveraa palaneille ihottomille alueille, hunaja ja aloe on niin desinfioivia, että niillä on putsaava ja parantava vaikutus. Vanha, perinteinen ja edelleen täällä käytetty hoitomuoto.

Otin myös suuren haasteen vastaan, kun olin kouluttamassa KCMC:n, yliopistollinen sairaala, fysioterapeutteja painevaatteiden käytöstä. Jo edellisen reissun aikana sitä suunniteltiin, että olisi hienoa päästä kouluttamaan heitä, koska suurin osa palovammapotilaista hoidetaan tuolla. Mutta, sairaala on melko byrokraattinen, joten sinne pääseminen ei ole helppoa. Hannan kuitenkin onnistui saada vastaavan fysioterapeutin puhelinnumero ja pääsimme tätä kautta heihin yhteyteen. Alkuun tapasimme fysioterapeutin kahvin merkeissä ja pääasiassa Hanna kertoili yhteistyönmahdollisuuksista ja sovimmekin tapaavamme pian uudelleen koulutuksen merkeissä sairaalalla. Kestin jonkin aikaa, kunnes tapaaminen järjestyi. Hieman jännittynein mielin menin Hannan kanssa sairaalalle. Hanna oli valmistanut esityksen Tanzania Volunteersista ja minä Lymedistä sekä painevaatteista. Emme tienneet yhtään, odotammeko viittä vai viittäkymmentä henkilöä paikalle. No, paikalla oli vain viisi ja se helpotti oloa. Pystyi rennosti kertoilemaan perusasioita. Ja että minä olin taas onnellinen, kuinka meidän kuntoutustyöntekijöiden ajatusmaailma on niin yhteinen. Puhuimme heti samaa kieltä, vaikka minua englanniksi puhuminen jännittikin, mutta heillä oli heti ajatus, mihin painevaatteita voisi käyttää. Kysyivät joitakin potilasesimerkkejä ja kaikki olivat kohderyhmäämme. Sovimme, että he tarvitsevat lisää tietoa ja olivat kiinnostuneita kuulemaan aiheesta paljon lisää. He kutsuivat minut kouluttamaan heidän koko osaston sekä 3. ja 4. vuoden opiskelijat kahden päivän päästä. No, minähän otin haasteen vastaan ja menin kahden päivän päästä jalat tutisten paikalle, onneksi Hanna henkisenä tukena. No, varoaika oli liian lyhyt ja näytti siltä, että kukaan ei tiennyt odottaa meitä ja tiennyt, että mitä oli tarkoitus tapahtua. Niinpä, sovimme uuden koulutuspäivän viikon päästä. Taas, jännittynein mielin mentiin paikalle, paikalla ei yhtään kuulijaa. Hieman mietitytti, että mitähän nyt, mutta onneksi hiljalleen opiskelijoita alkoi valua paikalle ja paikalliseen tyyliin aloitimme noin puoli tuntia myöhässä. Mutta, harmikseni paikalla ei ollut yhtään valmistunutta fysioterapeuttia. Sain kuitenkin kerrottua asiani, vaikka välin meinasi sanat hukkua, mutta ainakin he saivat perustietoa siitä mikä on painevaate, mihin ja miten sitä käytetään ja ainakin se yksi tyttö joka kysyi, kysyi aivan oikeita kysymyksiä. Harmittamaan vaan todella jäi se, että niitä valmiita terapeutteja ei paikalla ollut. Tuli olo, että oliko se ensimmäisen tapaamisen innostunut ote vain esittämistä ja kohteliaisuutta. Mene ja tiedä, mutta nyt heillä on pahvilaatikollinen vaatteita ja toivon todella, että alkavat niitä käyttää. He tietävät, että olen maassa vielä toukokuun loppuun ja siihen asti minut voi soittaa paikalle oikeaan potilastapaukseen, niin voin vielä käytännössä ohjata käytössä.



Mitähän muuta… Arkea tämä on ollut. Raun päiväkodin yksi lapsi vietiin epilepsiatutkimuksiin. Olin yllättynyt, että tapaus otettiin hyvin vakavaan käsittelyyn ja sitä oikeasti tutkittiin ja laitettiin mm. EEG kuvaukseen. No, kuvausten perusteella pojalla todettiin epilepsia ja nyt kokeillaan kolme kuukautta, toimivatko lääkkeet. Poika ei onneksi saa kohtauksia usein, mutta kuten lääkäri sanoi, että pienen pojan pitää saada elää, eikä pelätä mahdollista kohtausta, siksi hän sai estolääkityksen. Täälläpäin on ilmeisesti aika paljon epilepsiaa, koska sitä kuulee sieltä ja täältä. Kuuleman mukaan ainakin on ollut ja pitäisi olla epilepsialääkityksen ilmainen. Nyt vielä maksettiin lääkkeistä ensimmäiset kolme kuukautta, 2€, mutta saattaa olla niin että ensin pitää maksaa ja kun todetaan, että on krooninen sairaus ja lääkityksestä on apua, niin saa ilmaisen lääkityksen. En tiedä, mutta onhan se Suomessakin näin, että ensin on omavastuuaika ja sitten saa korkeamman korvauksen krooniseen sairauteen.

Ainiin, just Louis päivitti facebookkiinsa kuvia niin muistin. Heillä on kotonaan ampiaisboksi ja eilen oli tullut joku tyyppi illalla ottamaa sitä puusta pois, se oli ollut täynnä hunajaa. Louis toi sitä talolle maistijaisiksi. Ihan mielettömän hyvää vastavalmistunutta hunajaa, ämpärissä vielä pörräili amppareitakin… Aamuteeni maistui tänään aivan erilaiselle.



Mun reissu alkaa olla loppupuolella, jäljellä tällä haavaa 2,5kk. Tuntuu vähän haikealta, vaikka paljon on jo elämyksiä ja kokemuksia takana. Toisaalta taas, olen taas jälleen ymmärtänyt sen sanonnan, että joskus pitää olla kaukana näkeäkseen lähelle. Alkaa olla jo ikävä perhettä ja ystäviä, että toukokuun lopussa saattaa olla jo ihan mukava tulla kotiin ja pääseehän tänne aina takaisin… J Mutta, nyt vielä nautin kevään seikkailusta, suunnitelmia on muutamalle viikonlopulle. Yhdet tytöt totesi, että kahden kuukauden reissulla ei ole yhtään vapaata viikonloppua… J   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti