keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Arkisia tilanteita ja rosvopaistia

Ihan ensiksi pahoitteluni, että edellisestä kirjoittelusta on jo pitkä aika. Minulle, kolmatta kertaa Afrikassa olevalle, asiat alkavat olla jo niin tuttuja ja arkipäiväisiä, että vaikea on välillä miettiä, mitkä on sellaisia asioita, joista kirjoittaa ja joista te haluaisitte lukea. Viikot ovat olleet aika arkisia - niin arki on arkea Tansaniassakin. Arkipäivisin olen töissä. Tänään kirjoittelin tekstiä Pieni Apu on Suuri projektin blogiin ja kuvailin siihen, että kun istun toimistossa, katson suoraan edessäni siintävää Kilimanjaron lumista huippua, ovella käy tervehtimässä välin kilpikonna, välin kissa ja välin jopa aasi on juossut toimiston ohitse, kuulen välin aasin hirnuntaa, välin koirien haukuntaa tai kanojen kaakatusta, välin läheisen poliisiopiston rumpuharjoituksia, nenääni kantautuu välin tuoksu ruoasta, välin "vain" Afrikan ilmastosta ja välin sitten palavista roskista. Tästä kaikesta nautin koko ajan. Vaikka siis asiat jo tuntuvat tutuilta ja siksi ehkä ne välin jopa hieman ärsyttävät, niin silti minä vaan nautin ja nipistelen itseäni, että olenko se ihan oikeasti minä joka saan olla kaiken tämän keskellä. Työ on aivan muuta, kuin mihin olen kummassakaan ammatissani kouluttautunut ja joka päivä tulee eteen asioita, joista en ymmärrä, mutta sitten pyydän apua ja ne selviävät. Öö, juuri tässä tätä kirjoittaessani, työni keskeytettiin, sillä minusta koulutettiin sähkömies, jotta sähköjen palatessa osaan laittaa meille vesien lämmittimet päälle... Kielimuurit tuottaa tuskaa hetkittäin (kuten äsken kun yövartija (ei puhu sanaakaan englantia) ja sähkömies (joka puhuu auttavasti englantia) yrittivät opastaa sähkötaulun käyttöä) ja tuntuu, että hitto kun voisi vain suomeksi selittää, mutta sitten on hyvä mieli kun asiansa on saanut jollain keinolla ilmaistua ja on tultu ymmärretyksi puolin ja toisin. Ajattelin ennen, että minusta ei olisi ikinä toimistotyöntekijäksi, mutta tämäkin alkaa tuntua mukavalta -vaikka kovasti näyttää ja kuullostaa siltä että tämä on paljon muutakin kuin toimistotyötä...

Niin, vaikka kaikkeen löydän positiivisiakin puolia, niin ei tämä kaikki ole koko ajan ruusuilla tanssimista. Ihan aikuisten oikeasti, moni asia välillä ärsyttää kovastikin. Se, että juuri kun saa aloitettua hyvän kirjoitusvaihteen tai nettisivujen päivityksen, niin sitten katkeaa sähköt (kuten äsken, tätä tekstiä olen taas kirjoittanut ainakin kolme tuntia). Muutaman ärräpään kun päästää suustaan, niin jo alkaa tilanne taas hymyilyttämään ja tajuaa kuinka tottunut sitä on siihen, että periaatteessa kaikki toimii, ja sitten meidän puutarhapoika Andrew aina vikkelästi rientää laittamaan generaattorin päälle, yleensä tässä vaiheessa sähkötkin palaavat. Tansanialaiset ovat hitaita, sehän on ihan tunnettua, mutta ai että sekin joskus ärsyttää. Jostain asiasta saa sanoa monen monta kertaa, että se tapahtuu. Joskus on jopa pysäytettävä kyseinen ihminen ja sanottava, että NYT tee tämä, että en pääse asioissa muuten yhtään eteenpäin, jos et sinä saa afrikkalaisuuttasi jotain aikaiseksi. Asiat tapahtuu, kun sanoo kovasti...

Työn vastapainona on retket, joita teemme talon muiden asukkaiden kanssa. Viime viikonloppuna olimme uudelleen Hotspringseillä. Viikonloppu nautittiin auringosta, lämmöstä, uimisesta ja mahtavasta ruoasta. Viikonloppuna ei tehty mitään, se oli parasta. Moneen otteeseen moni totesi, että onpa vaikea olla tekemättä mitään, mutta sekin on hyvä taito oppia ja vähän taidettiin sitä taitoa omaksua. Ihana kollegani Päivi antoi viimeisen työharjoitteluni lopussa kirjan -Olemisen taito-. Nyt minä Päivi ymmärrän miksi sen minulle annoit ja mitä sillä tarkoitit, oleminen on vaikeaa mutta tärkeää. Mutta nyt tämä seuraava viesti on erityisesti isille, Sepolle ja Arille: sain rosvopaistia viikonloppuna! Ei jäänyt tämän vuoden paistit väliin, ja välissäkin oli vain viikko teidän paisteihin. Meillä sitä valmistettiin helteessä, teillä vähän toisissa olosuhteissa. Oli se kuulkaa hyvät ystävät hyvää täälläkin. Alla teille kuvia, jotta uskotte. Meidän talon omistaja Louis on tehnyt rosvopaistia kerran aiemmin ja sitten minä keksin pyytää, että voisikohan olla mahdollista, että tehtäisiin paistia retkellä ja uskotte varmaan, että ei tarvinnut ihan kauheasti suostutella.



 

Sitä olemisen taitoa...

Niin, että vaikka välillä ärsyttää ja väsyttää, niin suurimman osan ajasta NAUTIN ihan äärettömän paljon. Oon varmaan täysin mustelmilla, kun tuun kotiin tästä itseni nipistelystä, että se todellakin olen minä joka olen täällä ja en ole vain unessa...

perjantai 4. lokakuuta 2013

Työpaikkavierailuja

Suurin osa työpäivistäni kuluu Tanzania Volunteersin toimistossa, jossa teen erilaisia toimistohommia auttaen Hannaa ja Louista yrityksen pyörittämisessä. Tällä viikolla suurin aluevaltaukseni omassa tietotekniikkatietoudessa oli, kun opin käyttämään paint-ohjelmaa. (Joo joo, tiedän että tämä on vanha juttu, mutta tälle tytölle se on uusi juttu. J ) Kiljahtelin toimistossa, kun olin niin hämmennyksen vallassa, mitä kaikkea ohjelmalla pystyikään tekemään: lisäsin nuolia ja tekstejä karttaan... Sain melkoisen paljon kuulla naurahduksia ympäriltäni... J

Työn lomassa ja työn kautta pääsin vierailemaan pari viikkoa sitten YWCA:n lasten kuntoutumiskeskukseen. Keskuksessa osa lapsista käy joka päivä päiväkodissa tai koulussa ja päiviin sisältyy muun muassa toimintaterapiaa. Päiväkodin ja koulun lapset ovat sellaisia, jotka eivät vielä selviydy tavallisessa koulussa ja täällä heitä opetetaan leikkien ja pelien kautta. Mahtavaa! Keskuksessa oli minun silmissäni alkeellinen toimintaterapiahuone. Vaikka se oli alkeellinen, niin silti sieltä löytyi minullekin tuttuja välineitä, kuten keinu, mahalauta, kävelyteline, jumppamatto. Keskuksessa työskentelee kolme toimintaterapeuttia, jotka tekevät konsultointimatkoja myös muihin saman yhdistyksen keskuksiin. Tämän toimintaterapeutin mieli oli melko onnellinen! Kauempaa tulevat oppilaat voivat majoittua keskuksen asuntolassa arkipäivisin ja siellä työskentelee ympärivuorokautisesti matron eli hoitaja. Keskus järjestää myös terapiaviikkoja, jolloin kaukaa tulevat lapset voivat tulla keskukseen viikoksi majoittumaan äitinsä kanssa ja tänä aikana he saavat toimintaterapian lisäksi KCMC:n sairaalasta fysioterapian ja puheterapeutin konsultaatiota ja myös lastenlääkäri käy heitä tapaamassa ja saavat tarvittaessa esimerkiksi diagnoosin. Kun juttelin hetken aikaa toimintaterapeutin kanssa, oli meidän ajatukset heti samansuuntaiset. Hänen ajatuksensa on kuntouttaa lapsia niin, että he selviäisivät mahdollisimman itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista. Toimintaterapeuttien ajatusmaailma on yhteinen!  J

 
 
 

Viime lauantaina olin vierailemassa köyhässä kylässä maaseudulla. Siellä on olemassa keskus, joka toimii jo nyt osittain kouluna. Keskuksessa on myös asuntola, jotta kaukaa tulevat lapset voivat majoittua siellä. Ongelma on, että keskuksella ei ole rahaa ja se ei ole vielä valtion tukema koulu. Täällä vaaditaan, että koulun alueella tulee olla mm. leikkikenttä ja tähän keskuksella ei vielä ole rahoitusta ja koska leikkikenttää ei ole, ei keskus voi olla virallinen koulu ja eivät voi saada valtion tukea. Keskusta yrittää pyörittää yksi Mama, apuna hänellä on kolme opettajaa (en edes tiedä saavatko he palkkaa). Koulussa oli jo hyvät sisätilat, esimerkiksi hyvä luokkahuone (joskin pieni) ja tietokoneluokka. Lapset haluavat opiskella ja olivat nytkin lauantaina ylimääräisenä koulupäivänä opiskelemassa keskenään. Toinen ongelma on, että lapset jotka kouluun tulevat, tulevat kaukaa ja taas lähialueen lapset eivät tulee kouluun ollenkaan, koska ovat erittäin köyhiä. Vierailimme neljässä kodissa, joissa jokaisessa oli isoäiti, äiti ja useampi lapsi. Saimme nähdä listan lapsista, joiden kylän johtaja ajatteli tarvitsevan apua, näitä lapsia tässä listassa oli 40 ja voisin kuvitella, että heitä on paljon lisää. Nämä näkemämme lapset eivät olleet koskaan käyneet koulussa, mutta olivat innoissaan kuulleessaan, että tämmöinen voisi olla joskus mahdollista. Nyt yritämme keksiä keinon, jolla auttaa kylää, kuinka nämä lapset saataisiin kouluun, siis millä rahalla, ja kuinka koulua muuten voisi tukea. Voi kun olisi se taikasauva, jolla pelastaa maailma... Yhden perheen pihassa näin tytön, joka nojaili seinään tutkien käsiään. Jo ennenkuin minulle kerrottiin, että tytöllä on jokin ongelma, pystyin näkemään autistisen tytön. Kun kysyin ikää, niin he eivät osanneet kertoa, mutta kertoivat että tyttö on ollut koko elämänsä tuollainen ja on synnyttänyt tytön. Tuli äärettömän paha olo, jos on vammainen, niin kaikki me tiedämme sen miten hän on raskaaksi tullut. Vauva oli viety orpokotiin. Tätä tyttöä ainakin haluaisin jotenkin auttaa... Jos joku keksii keinon, jolla saadaan 40 lasta kouluun, palkattua pari opettajaa ja keittäjä, niin otan vinkkejä ilomielin vastaan...
 
Vaikka lauantaina olin hieman turhautunut, niin sitten taas keskiviikkona olin hämmästyneen onnellinen. Pääsin käymään Kiboshoon sairaalassa ja tapasin viime vuoden potilaamme 10 kuukauden jälkeen. Se hymy, mikä meidän molempien huulille levisi oli uskomattoman leveä. Louis kysyi pojalta, että muistaako hän minua ja poika vastasi oitis ujo virne silmissään, että kyllä muistaa. Hän kertoi, että on palannut kouluun ja kaikki on oikein hyvin, häntä ei satu mihinkään. Pääsin tarkastamaan pojan ihon ja harmikseni joudun toteamaan, että hoito ei ollut auttanut niin hyvin, kun voisi toivoa. Ongelmana on ilmeisimmin se, että kun edellinen painevaate oli jäänyt pieneksi, olivat he ottaneet käyttöön uuden, mutta liian väljän ja vaatteesta ei tullut näin mitään painetta. Positiivista on se, että poika on motivoitunut käyttämään painevaatteita. Etsin varastosta uuden paidan ja näin hoito saatiin taas käynnistettyä. Lisäksi iho oli hyvin paksu ja kireä. Annoin ohjeeksi, että poika kertoo äidilleen että ostavat ihan mitä tahansa rasvaa ja rasvaavat ihoa joka päivä, jotta iho saadaan pehmenemään ja elastisemmaksi. Poika lupasi toimia näin. Sovittiin, että tavataan pian uudelleen. Jälleennäkeminen oli uskomaton, en voinut uskoa että tapasin pojan uudelleen näin kaukana maailman toisella puolen. 



Jälleen kerran totean sen, minkä olen todennut jo monesti aiemmin: Olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus kokea tämä kaikki, vaikka tämä välillä raskasta onkin ja arki on arkea niin Suomessa kuin Tansaniassa, niin minä saan olla täällä ja NAUTIN siitä!