tiistai 24. syyskuuta 2013

Retki Masai kylään

 
Viime viikon keskiviikkona 18.syyskuuta pääsimme koko talo uskomattoman upealle ja ainutlaatuiselle retkelle Masai kylään. Masait ovat yksi Afrikan tunnetuimmista heimoista. He ovat paimentolaiskansaa ja säilyttäneet elämäntapansa hyvin pitkälle historiansa kaltaisena länsimaalaisen kulttuurin leviämisestä huolimatta. Kyseessä oli kerran noin 15. vuodessa järjestettävä aikuistumisrituaali. Masaimiehen elämä koostuu kuudesta elämänvaiheesta, rituaalista: syntyminen, hiusten leikkaus ja nimenanto, ympärileikkaus (siirtyminen lapsesta murrosikäiseksi), sotilasurasta (18-23v.), aikuisuus/vanhempi sotilas ja perheen perustaminen sekä kuolema. Naisen rituaalit ovat periaatteessa samoja, mutta hänen rituaalit menevät miehen rinnalla, lapsena tehtävänä on opetella naisten tehtäviä ja naiset menevät usein naimisiin pian ympärileikkauksen jälkeen, nykyään yhä vanhempana. Masaimiehellä voi olla useampia vaimoja, ja hänen arvokkuutensa määräytyykin naisten ja lasten määrän mukaan.  On esimerkiksi Masaimies, jolla on niin paljon lapsia, että hän oli perustanut oman koulun omille lapsilleen. Suurin osa liitoista on järjestettyjä. Mies ostaa vaimon vuohilla, jotka nainen saa omakseen. Miehen ei ole lupa tehdä vuohille mitään ilman vaimonsa lupaa.

Sotilasuran aikana miehet paimentavat karjaa ja metsästävät itse oman ruokansa. Heidän tulee selviytyä itse oman ikäistensä kanssa. Heidän ei ole sallittua syödä tai juoda yksin, mutta ei myöskään perheensä kanssa. He viettävät suurimman osan ajastaan metsissä ja aavikolla. Nyt, kun heistä tuli aikuisia, oli suurin muutos se, että heidän oli lupa viettää aikaa kotona kylässään perheensä kanssa ja nauttia ateroista, juomista, niin maidosta kuin viinasta perheensä nähden.





Aamu alkoi vuohien ja lehmien teurastamisella. Seurasimme tätä ja huomasimme, että siinäkin oli tärkeä arvojärjestys, kuka sai ottaa minkäkin elimen pois.



Rituaalin ensimmäisessä vaiheessa miesten päälle heitettiin maitoa merkiksi siitä, että he siirtyvät uuteen kauteen. Tämän jälkeen vaimot juottivat heille maitoa, jota joivat näyttävästi koristelluista kannuista kaikkien nähden. Seuraavaksi kylän vanhemmat juottivat miehille viinaa, senkin kaikkien nähden. Viina, se saa miehet onnellisiksi kaikkialla maailmassa ja se loppuu kesken kaikkialla maailmassa...




Rituaalin ensimmäisen vaiheen jälkeen, niin miehet kuin naiset palasivat töihinsä. Naiset kotihommiin ja miehet lihan valmistamiseen. Lihan valmistukseen ei normaalisti naisilla ole mitään asiaa, mutta me saimme erikoisoikeuden tulla seuraamaan tätä kaikkea.




"Iltajuhlaan" eli seremonian toiseen vaiheeseen Masait saapuivat huutaen sotilashuutoja, laulaen ja metelöiden. Näin he ilmeisimmin jättivät soturivaiheen taakseen ja siirtyivät aikuisiksi. Tanssia ja laulua riitti ja huomasimme, että alkoholi oli tainnut maistua. Masaiden tanssi on hyppimistä ja he hyppivät muuten ihan huiman korkealle. Muistan aiemmin kuulleen, että silläkin kuinka korkealle hyppää olisi jotakin merkitystä arvokkuudesta.



Joillekkin seremonia oli liikaa, he menivät niin syvälle seremoniaan ja sen uskomuksiin, että he lopulta vaipuivat syvään transsiin ja menivät aivan sekaisin. Jos olet nähnyt äärettömän pahan epilepsiakohtauksen, niin tiedät aavistuksen millaisesta kohtauksesta oli kyse. Meille kerrottiin, että he ovat metsässä ollessaan hokeneet samaa laulunomaista "mylvimistä" (omanlaistaan joikhua) ja ovat juoneet samoja päähän nousevia juomia ja lääkeaineita ja nyt kun kuulevat samat äänet, ovat samassa tilassa tärkeänä hetkenä, niin menevät tähän transsinomaiseen tilaan. Se, kun miehiä tippui jonosta yksitellen varmaan lähes puolet, tuntui alkuunsa aika pelottavalta. Yhtä seonnutta miestä piteli parhaimmillaan kiinni neljäkin toveria. Hetken aikaa he kävivät toipuilemassa ja palasivat kohta tovereidensa sekaan.




Tapasimme kylän kätilön omassa kodissaan. Hän on saattanut maailmaan lähitienoon masaita jo useamman vuosikymmenen ajan. Moni Masai, kenen kanssa pääsimme juttelemaan kertoi syntyneen maailmaan tämän naisen avustamana. Kylä ja lähitienoo luottaa häneen sataprosenttisesti ja hänet haetaan apuun kauempaakin. Nainen itse kertoi Jumalan olevan hänen tukenaan, häneltä hän on oppinut taidot. Hän oli joitakin vuosia sitten päässyt myös kurssille, jonka jälkeen hän on alkant käyttää muovikäsineitä, tosin monta kertaa samoja. Hän valmistaa itse lääkkeet luonnon antimista ja kivun lievityksenä käyttää oikeastaan vain vatsan hierontaa. Vatsaa hieromalla hän pystyy myös kertomaan milloin lapsen on määrä syntyä. Upea nainen!




Masaiden elämässä on paljon kiehtovia piirteitä. Arvostan heidän rohkeuttaan pitää kiinni tavoista ja perinteistä. Paljon seassa on piirteitä, joita länsimaalaisen naisen on vaikea ymmärtää, mutta kun ihminen on syntynyt johonkin kulttuuriin ja elää sen tapojen mukaan, niin ne varmasti tuntuvat oikeilta tavoilta olla ja elää. Jälleen kerran koen olevani erityisoikeutettu, kun saan olla vapaa nainen. Tietysti, kun koulutus ja tieto leviää, niin myös Masai-heimossa tulee varmasti aika muuttaa joitakin tapoja. (Niin, kännykät olivat löytäneet tiensä tuonnekkin aavikon keskelle...) Kaikesta huolimatta, arvostan, mutta ei minusta ehkä kuitenkaan ihan heti tulisi Masain vaimoa.




Illaksi ja yöksi pääsimme keskelle paratiisia sulattelemaan kaikkea näkemäämme. Melkoinen hyppäys hiekkaisen aavikon keskeltä, keskeltä aivan erilaista kulttuuria ja tapaa elää keskelle vehreää keidasta ja kuumaa lähdettä. J
 
  

maanantai 16. syyskuuta 2013

Viikkoni sairaana

Aikamoinen viikko takana. Reilu viikko sitten alkanut kurkkukipu ei ollutkaan ihan vaan kurkkukipua ja äänen käheyttä. Viikkoon mahtui tokkuraisuutta, huimausta, useita unettomia öitä, ahdistusta, äänettömyyttä, kovia kipuja, lääkemuutoksia, kielimuureja, lääkärin tapaamisia sairaalalla ja kotona. Arvauksia diagnoostistakin on ollut monia, mutta lääkäri vain puhui infektiosta. Ensimmäisellä kerralla määrätyt lääkkeet eivät alkaneet tehota ja jopa pahensivat tilannetta, niinpä loppuviikosta koin äärettömän pahan astmakohtauksen. Tähän sain lääkettä ja lisähappea, ja sitten samalla alkoi myös lääkkeet puremaan. Lääkkeitä olen siis saanut niin suun kautta, injektiona suoneen (hemmetin isolla ruiskulla) ja hengitettynä. Täytyy myöntää, että hetkittäin on myös pelottanut, kun ei ole oikein tiennyt, mitä tapahtuu, saanko oikeanlaista hoitoa ja miksi lääkkeet eivät tehoa. Tänään maanantaina kävin vielä uudelleen lääkärissä tarkastuksessa, neljäs kerta. Lääkäri totesi keuhkot kuunneltuaan ja kurkun tarkastettuaan, että tauti on voitettu. Kaikki oli puhdasta. Tämän jälkeen hän kehoitti välttämään pölyä ja toivotti hyvää jatkoa. Niin, se onkin sitten tosi helppoa täällä Afrikassa kuivana kautena. Tuttu hoitajakin kävi sanomassa, että näytät jo paljon paremmalle...

Eilen sunnuntaina uskalsin ulos talolta, uima-altaalle, joka sijaitsee parin kilometrin päässä. Kun on viikon ollut sisällä (AFRIKASSA) niin tietää olleensa ja halu päästä ulos on suuri. Oli kuitenkin hieman jännittävää lähteä ulos, kun ei tiennyt mitä siitä seuraa. Selvisin kuitenkin hyvin ja loikoulu altaan reunalla oli oikein piristävää. Kun pääsin takaisin kotiin, olin rättiväsynyt retkestä ja nukahdin ennen yhdeksää ja nukuin läpi yön sen jälkeen. :)

Niille, jotka ajattelevat, että afrikkalainen sairaala on jotain kammottavaa, niin sanottakoon, että kyllä täältä saa myös hyvää hoitoa. Hoidon taso on meitä jäljessä, mutta niin täällä on kaikki muukin tietotaito, joten se ymmärtää. Myönnettävä se silti on, että on se jännittävää mennä sairaalaan ihan erilaisessa kulttuurissa. Ja niitä kulttuurieroja eteen tuli. Täällä on ensinnäkin työntekijöitä ihan joka kulmassa, vastaanottoluukulla ensimmäinen kirjaa tulon, seuraava ottaa rahan. Sitten paperit menee hoitajalle, joka vie ne toiselle hoitajalle mittauksia varten. Täältä taas se ensimmäinen hoitaja hakee paperit ja vie ne lääkärille. Mikään ei ole salaista. Potilaiden asioista puhutaan kovalla äänellä ja siten kaikki tietää, paljonko painat, paljonko olet pitkä, mikä on verenpaineesi (Joo, nämä kaikki mitataan käynnin aluksi.) ja mikä mahtaa olla diagnoosisi. Edellinen potilas pyytää sisään seuraavan potilaan. Kaikki ovat hitaita ja esimerkiksi apteekista lääkkeiden saaminen voi kestää hyvin kauan ja se tuntuu pitkältä ajalta, kun tietää että sieltä on saamassa läkkeen joka helpottaa oloa nopeasti... Ehkä kaikkein hauskin eroavaisuus on lääkäritakuu. Olen maksanut vastaanottomaksun vain ensimmäisellä kerralla, muut olivat takuukäyntejä. Vastaanottotyyppi on vain aina sanonut, että etkös käynyt täällä tiistaina, etkös käynyt eilen, etkös käynyt lauantaina... JOO! No, sitten sinun ei tarvitse maksaa ja laittoi leiman "maksettu" potilaskorttiini. :) Kielimuureiltakaan ei välty, ja oman ongelman kertominen voi olla joskus tuskaisen vaikeaa, varsinkin kun on vaikea hengittää. Mutta, kaikesta tästä selviää ja nyt on taas yhtä kokemusta rikkaampi. Suuri kiitos tämän viikon jaksamisesta kuuluu Hannalle ja Louisille, jotka aina uudelleen kehoittivat lääkäriin ja hommasivat lääkärin myös kotiin.

Kuulemani mukaan tämä oli tulikoe, että jos tämän selviän, niin selviän mistä vaan Afrikassa. Ja, mähän selvisin. Mua ei yksi infektio nujerra! Voitin tän taudin, joten minusta voi vielä tulla afrikkalainen...

Nyt aloitan siis Tansanian retken alusta, uusin voimin...

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ensimmäinen kokonainen viikko

Oon ollut kipeenä vähän kokolailla koko viikon. Alkuviikosta vaivana oli pelkästään kurkkukipu, jonka kanssa tulin toimeen teetä ja vettä juomalla. Perjantaiaamuun herätessäni, kurkkukivun lisäksi ääneni oli hävinnyt. Nyt olen kolme päivää puhunut vinkuvalla käheällä äänellä, ja mulle vaan nauretaan. En ole siis kauhean uskottava tällä hetkellä millään muotoa. J Eilen lauantaina illalla oli tosi kipeä olo, mittailin kuumettakin, mutta ei onneksi ollut. Kai tämä on sitten vain flunssa, joka jo Suomessa näytti merkkejään ja ei tämä pöly ja viikontakainen lentomatka ole sitä helpottanut. Loppuviikosta alkoi vaivaamaan lisäksi heikko olo, jonka epäilen johtuvan malarian estolääkkeestä. Syön samaa lääkettä kuin edellisillä kerroilla, mutta nyt oireet on jotenkin kovemmat kuin aiemmin. Perjantain istuin Hannan kanssa toimistossa ja koko kroppa vapisi ja tärisi. Oireet kyllä helpottivat illalla, kun join monta litraa vettä, eli kaikki tämä saattoi myös johtua nestehukasta. Vaikka vettä juo melko lailla koko ajan, niin silti sitä ei juo tarpeeksi.

Flunssailusta viis, silti ollut huippu viikko. Töitäkin on tehty, vaikka ei sitä aina uskoisi. Mun oma tietokonekin omaksui tansanialaisen mentaliteetin ja torstaiaamupäivällä tappelin sen kanssa kolme tuntia. Yritin asentaa toimiston tulostinta koneelleni ja sitten siinä samassa asentui joku ohjelma, joka estää wordin toimimisen. Kunnes keksin syyn, oli aikaa kulunut monta tuntia ja siinä välillä sähkötkin katkenneet. Niin yleensä kun sitten saa hyvän työntekovaihteen päälle, niin katkeaa sähköt. Onneksi puutarhapoika Andrew on vikkelä ja laittaa generaattorin pikapikaa päälle ja toimiston tytöt pääsee taas hommiin. Mä osaan jo laittaa uusien vapaaehtoisten sekä työharjoittelijoiden viisumihakemukset vireille, viisumien myöntämisen jälkeen mapittaa ne (ok, nitojan käyttö vaatii vielä vähän opettelua… J) ja hmm… nyt on käynnissä ”what to do in moshi” kansion päivitys. Toisinaan työnteko katkeaa hetkeksi hyvin hassuilta tuntuvien iltapäivälehtien otsikoiden lukemisen ajaksi – pitäähän työnteon olla hauskaa ja välissä täytyy olla myös lakisääteisiä taukoja. Oikeesti, kun on täällä toisella puolella maailmaa, niin välillä Suomen lehtien sivuilla kirjoitettavat jutut tuntuvat hyvin turhilta ja tulee olo, että uutiskynnys on kyllä melkoisen matala. No, ainakin niistä saa makoisat naurut ja sitten taas jaksaa naputtaa tekstiä.

Työn vastapainona ollaan käyty neljänä päivänä salilla. Kyllä, uskokaa tai älkää, myös Afrikasta, Tansaniasta, Moshista löytyy kuntosali. Vieläpä ihan läheltä, noin kahden kilometrin päästä. Päivityksen alla oleva alueen tekemisiä esittelevä kansio mainitsee, että salilla on modernit laitteet. En nyt ihan tällä lailla niitä kuvaisi, joten muutin tekstin muotoon: ”löytyy monipuolisesti kuntosalilaitteita”. J Tunnin reenin kun tekee ilman ilmastointia (tuulen henkäys avoinna olevasta ikkunasta on oikein mukava…) niin tietää liikkuneensa, hiki tulee… Mielenkiinnolla odotamme, miten hiki meillä on marraskuussa, kun lämpötila alkaa lähennellä neljääkymmentä. Salikortti kuukaudeksi maksoi mulle 30 euroa, kun pääsin perhejäseneksi.

Viikolla vierailin toimintaterapeuttiopiskelijoiden harjoittelupaikassa, kehitysvammaisten lasten päiväkodissa. Päiväkoti on teltassa, koska remontin jälkeen viereisen koulun henkilökunta oli todennut, että sieltä ei enää riittäisi tilaa päiväkotilaisille. Päiväkodissa kuitenkin oli yllättävän viileää, se oltiin osattu asentaa hyvälle kohdalle pihassa. Kuten aina, näiden lasten suosioon pääsee hyvin nopeasti. Heti oli sylissä kymmeniä lapsia ja kuten kaikkialla jos ei yksi lapsi meinaa saada huomiota, niin hän sen huomion ottaa. Yhtä poikaa ärsytti ihan hirveästi kun muita autettiin puuron syönnissä, muttei häntä. Hän päätti käyttää valkoisia vierailijoita hyödykseen ja aina kun halusi puuroa, yritti kaataa pöydän ja piti hassua ääntä, joten sai annettua merkin, että minullekin puuroa ja valkoisen naisen sydänhän heltyi ja puuroa annettiin, omatoimisuusharjoituksista viis… (minähän olen nyt vai vierailija, en opiskelija tai vapaaehtoinen noissa paikoissa J). Tunnin vierailun aikana ehdittiin siis syödä ja leikkiä, laskea ja laulaa. Mainittakoon, että tänne päiväkotiin oli rantautunut kuvakommunikaatio. Luokan edessä olevalla seinällä oli päivän tekemiset kuvilla. Mahtavaa! – sanoo viittomakielen ohjaaja – toimintaterapeutti. Toivottava vain on, että kuvia käytetään.

Viikolla kävin vierailemassa myös kuurojen koululla, jonne Suomesta meni kaksi opettajaa opettajavaihtoon. Maailma on pieni, tapasin jyväskyläläisen opettajan, joka opettaa Jyväskylässä asiakkaitani. Hassua… Ainakin tämän yhden vierailun aikana täällä oli totta se stereotypia, että kuurojen koulussa on hiljaista. Koulun alueella ei kuulunut mitään muuta kuin lehtien havinaa, kun vähän tuuli. Mutta huippua oli kuulla ja huomata, että oppilaat viittoivat ja 29 oppilaalle oli ainakin yksi viittomakieltä osaava opettaja. Koulussa opetellaan akateemisia aineita, lisäksi tytöt opettelevat ompelemaan ja pojat tekemään puutöitä. Näin heillä olisi koulun jälkeen ammatti, johon mahdollisesti työllistyä. Koulu oli todella kaukana (niinhän nuo erityiskoulut on meillä Suomessakin rakennettu aikoinaan kauaksi keskuksista), ja siellä yhtälailla oppilaat asuvat asuntoloissa. Tuskin täällä tosin pääsevät joka viikonloppu kotiinsa.

Perjantaina lähes koko talo haluaa päästä ulos tuulettumaan, kun on viikon tehnyt töitä ja ollut illat tiiviisti kotona. Paikallisten yökerhojen kutsu alkaa soida mielessä jo iltapäivällä. Perjantaina suuntasimme siis lähes koko talon asukaskunta aluksi läheiseen Glacier ravintolaan ja illan edetessä siirryimme La Liga yökerhoon. Tanssittu siis paljon, flunssista huolimatta ja kivaa oli. Loppuviikonlopun onkin voinut sitten vain olla jo loikoilla, nauttia auringosta. Pyykinpesu on tainnut olla viikonlopun rankin toiminta. No tosin, se pyykinpesu viekin päivästä parikin tuntia (kun sitä on kerryttänyt vähän liikaa).

Kwaheri - kuullaan 

maanantai 2. syyskuuta 2013

Perillä

Ensimmäinen viikonloppu takana tämän kertaista Tansaniaelämää. Lentomatka Helsingistä Istanbulin kautta Kilimanjarolle sujui hyvin. Kuulin edellisenä päivänä ennen lähtöä, että samalla lennolla on tulossa kolme jyväskyläläistä toimintaterapeuttiopiskelijaa. Bongasin heidät heti Helsingissä, kollegat näemmä tunnistaa helposti… Matkaseura etenkin Istanbulissa oli oikein mukavaa, 4 tuntia seurassa sujui ylllättävän hyvin ja nopeasti. Istanbulin kenttä on muuten aivan kamala, ihan hirveästi ihmisiä, hirveän kuumaa ja ahdasta. No, lentomatka Istanbulista Kilimanjarolle oli jälleen melkoista koneen heittelyä - himskatin vuoristot.  Aavistuksen pelonsekaisin tuntein selvisin matkasta. Lentomatkalla juttelin amerikkalaisen pariskunnan kanssa, he olivat tulossa Tansaniaan safarille. Oli mielenkiintoinen keskustelu, kun he odottivat lähinnä vain eläimien tapaamista, kun taas minä iisiä rauhallista elämää. Perillä Kilimanjarolla nousin äkkiä ylös penkistä ja lähes juoksin sisälle lentokentälle, koska olin niin innoissani, että olin perillä. Ohitin ihmisiä, jotka kävelivät hitaasti koneesta ulos. Viisumijonossa pystyin heittämään virkailijoille mambot ja jambot ja sain oitis leimat passiin. He toivottelivat minut lämpimästi tervetulleeksi takaisin Tansaniaan. Matkalaukkikin kokonaisena kolmekymmenkiloisena (29,8kg kun se sai painaa 30kg) tuli hihnalla nopeasti ja pääsin ulos. Ulkona vastassa oli tuttu Louis. Se oli hassua se, yhdeksän kuukauden jälkeen seisoin siinä samassa paikassa, samassa Afrikan tuoksussa tuttu ihminen vastassa. Odottelimme kolme muuta vielä viisumijonosta ja lähdimme matkalle kohti Moshin kaupunkia. Matkalla, joka kestää noin puoli tuntia, oli hauskaa kuunnella toisten ihmettelyä, kun itselle kaikki oli toisaalta tuttua. Kotona sujahdin vain suoraan hyttysverkon alle. Uni ei alkuun meinannut tulla, vaikka kello oli jo 5.30 aamulla, mutta kun nuo naapurin ja oman pihan kukot ja kanat pitivät aikamoista meteliä (nyt neljän yön jälkeen siihen on taas jo tottunut). Aamulla heräsin vähäisten unien jälkeen, Hanna oli tullut jo töihin, kävelin suoraan hänen toimistolleen ja siinä halatessamme tuli sellainen olo, että niin nyt olen kotona. Toisaalta oli outoa olla takaisin, mutta toisaalta tuntui että en olisi poissa ollutkaan. Talon muut työntekijät katsoivat minua monta kertaa ennen kuin uskoivat, että kyllä todellakin olin se tuttu ihminen, olin siis ilmeisimmin iloinen yllätys.

Talolla on nyt minun lisäksi kahdeksan muuta asukasta, kaksi saksalaista, yksi puolalainen ja me muut suomalaisia. Lisää on tulossa, niin että lokakuussa talossa on noin 20 työharjoittelijaa sekä vapaaehtoista.  Hetkittäin on tosi outo olo, kun tosiaan lähes kaikki talon sekä maan tavat ovat tuttuja, mutta kun talon asukkaat eivät olekaan ne samat kuin vuosi sitten, niin hetkittäin tuntuu, että ei tämä olekaan se sama paikka. Ilmeisimmin näihinkin ihmisiin tottuu… J Viikonloppuna ollaan käyty läheisissä baareissa tutustumassa paikalliseen kulttuuriin ja sunnuntaina käytiin syömässä ravintolassa. Moshiin on tullut uusi Fifi ravintola, joka oli todella länsimaalainen, myös länsimaalaisille tarkoitetuin hinnoin eli kallista. Kalleudesta huolimatta kinkkujuustoleipä oli erittäin hyvä.

Myös se, että Afrikassa kaikki ei aina toimi on taas tullut todeksi heti alkumetreillä. Kaksi päivää yritin saada rahaa automaatista ja lopulta viides automaatti sitä minulle antoi. Sähkökatkoja on ollut joka ilta, lämmintä vettä ei aina tule (tai en vaan ehkä osaa edelleenkään käyttää suihkua) ja sunnuntaina ei toiminut Internetti. Uskomatonta miten 9 länsimaalaista menee toimettomiksi, kun ei ole nettiä. Tuntui, että muka mitään ei voi tehdä, kun ei ole nettiä (= ei pääse facebookkiin tai googleen (kukaan ei yhtäkkiä osaa yhtään peliä tai leikkiä, jota voisi harjoittelupaikassa lapsille opettaa… J)).
 
Mutta näin, perillä siis turvallisesti ja tästä se elo alkaa...