keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Uutisii ja Zanzibarin loma

Kun on Afrikan auringon alla, niin aika kulkee kuin siivillä -nähtävästi. Kirjoittamistaukoon on myös vaikuttanut se, että halusin odotella muutamien käytännön asioiden järjestyvä ennen kuin koko maailmalle kirjoittelen suuresta uutisesta. Jo Suomesta lähtiessäni haaveilin, josko voisin jäädä tähän maahan hieman pidemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi. Marraskuun puolessa välissä sain sitten tehtyä lopullisen päätöksen tai oikeastaan se tehtiin mun puolesta. Kun oli aika päättää, että millainen työlupa mulle lopulta haetaan, niin sitten yhtenä päivänä Hanna ja Louis lykkäsivät eteeni paperit ja sanoivat, että allekirjoita nämä. Kysyin, että mitähän olen allekirjoittamassa ja he sanoivat, että kahden vuoden vapaaehtoistyölupahakemuksen, joten päätös oli siinä nenän edessä. Vielä piti muutama skype-keskustelu käydä kotiin äitin ja isin kanssa, mutta kun nämä keskustelut oli käyty, oli päätös entistä vahvempi, jään tänne ensi kevääksi. Laitoin samoin tein alivuokralaishakuilmoituksen kahdelle nettisivustolle ja heti alkoi tulla kyselyjä. Alivuokralaisiksi valitsin kaksi portugalilaista opiskelijaa. Tuntuu mukavalta saada auttaa vähän samanlaisessa tilanteessa olevia, toiseen maahan lähteviä nuoria. Kun heidän kanssaan sain paperit tehtyä, niin pyysin äitiä siirtämään lentojani loppukevääksi. Äiti siirsi ja nyt lentopäivä Suomeen on 26.5.2014! Välillä olen miettinyt silti, että onkohan tämä päätös järkevää, jaksanko olla täällä niin pitkään ja onko tämä oman työurani kannalta järkevää. Sitten taas muutaman sekunnin negatiivisten ajatusten jälkeen tajuan, että tämä on nimenomaan se, mitä minun pitää nyt tehdä. Nautin täällä olosta aivan valtavan paljon, nautin siitä mitä teen ja nautin tästä kaikesta ihan äärettömän paljon. Asioilla on tapana järjestyä, sen olen huomannut taas monta kertaa, ja töitä Suomessa ehdin tehdä vielä kymmeniä vuosia (kyllä se eläkekin ehtii sieltä kertyä... :)). Nyt kun minulle kerran tämmöinen mahdollisuus annetaan, niin miksi en sitä käyttäisi. Niin, turistiviisumini meni umpeen lauantaina 30.11. joten nyt olen sitten täällä C-luokan kansalainen (sillä pitäisi saada paikallisia hintoja, mutta uskoakseni se on vaikeaa tällaiselle kalpeanaamalle). Saa nähdä, ehdinkö koskaan saada tuota viisumia, kun tuppaa täällä Afrikassa asiat joskus viipymään, mutta on minulla nyt todistus, että C-luokan kansalaisen viisumihakemus on Tansanian viranomaisilla käsittelyssä. Mutta niin, blogitekstejäni (aina kun niitä jaksan ja ehdin kirjoittaa) saatte lukea myös koko kevätlukukauden 2014...


Eilen palasin upealta Sansibarin lomalta. En ollut edellisellä reissulla siellä käynyt ja nyt oli ajateltu, että täytyyhän mun siellä käydä ennen kotiin palaamista. (Taidan ehtiä käymään siellä muutaman muunkin kerran ennen kotiin palaamista.) Sansibar on pieni itsehallinnon omaava saari Tansanian rannikolla, jonne lentää Moshista tunnin. Tunnin lentomatkan jälkeen olimme paratiisissa. Ensimmäinen yö oltiin Sansibarin pääkaupungissa Stone Townissa. On hassua, miten saman maan sisällä on ihan erilaista eri paikoissa. Stone Townissa on pieniä ahtaita kujia, joiden varsilla vanhoja taloja ja oikeita kauppoja. Mutta tänne meidän pohjoiseen Tansaniaamme verrattuna rannikolla oli tuskallisen kuuma ja kallista. Stone Town oli minun silmissä aika nopeasti nähty ja olin nopeasti valmis siirtymään rannalle. Olimme vissiin myös loman tarpeessa, koska neljään päivään ei jaksettu tehdä muuta kuin maata rannalla. Välillä raahauduttiin syömään tai hakemaan drinkit, mutta pääasiassa meidän tukikohtana oli rantatuolit. Eilen kun palasin kotiin, ja muut vapaaehtoiset sanoivat että oletpa Anna ruskea, totesin että kyllä sillä paahtamisella pitääkin olla. :) Sansibarista ei ole oikein kummempaa kerrottavaa, koska siellä ei tosiaan tehty oikein muuta kun maattiin rannalla, joten kuvat alla kertokoon puolestaan...

Zanzibar lentokoneesta

Kendwan ranta
Kendwan ranta ilta-auringossa

Kotiin kun palasin Sansilta taisin sanoa ääneen, että onpa ihana olla kotona. Tajusin itsekin sitä sanoessani, että niin tämä on alkanut oikeasti tuntua kodilta. Ehkä poissaollessani alitajuntakin työsti ajatusta, että en ole täällä vain parin kuukauden matkalla, vaan tämä on minun pidempiaikainen kotini. Täälläkin valmistellaan ajatuksellisesti joulua, vaikka ei oikein jouluiselle tässä helteessä tunnu. Onneksi tuo Kilimanjaron luminen huippu muistuttaa lumesta... Mutta hassulta tuntui avata joulukalenterin luukut, se on ainoa todellinen muistutus, että joulu on ovella. Saa nähdä, millainen on minun jouluni täällä.

Kilimanjaron luminen huippu lentokoneesta

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Arkisia tilanteita ja rosvopaistia

Ihan ensiksi pahoitteluni, että edellisestä kirjoittelusta on jo pitkä aika. Minulle, kolmatta kertaa Afrikassa olevalle, asiat alkavat olla jo niin tuttuja ja arkipäiväisiä, että vaikea on välillä miettiä, mitkä on sellaisia asioita, joista kirjoittaa ja joista te haluaisitte lukea. Viikot ovat olleet aika arkisia - niin arki on arkea Tansaniassakin. Arkipäivisin olen töissä. Tänään kirjoittelin tekstiä Pieni Apu on Suuri projektin blogiin ja kuvailin siihen, että kun istun toimistossa, katson suoraan edessäni siintävää Kilimanjaron lumista huippua, ovella käy tervehtimässä välin kilpikonna, välin kissa ja välin jopa aasi on juossut toimiston ohitse, kuulen välin aasin hirnuntaa, välin koirien haukuntaa tai kanojen kaakatusta, välin läheisen poliisiopiston rumpuharjoituksia, nenääni kantautuu välin tuoksu ruoasta, välin "vain" Afrikan ilmastosta ja välin sitten palavista roskista. Tästä kaikesta nautin koko ajan. Vaikka siis asiat jo tuntuvat tutuilta ja siksi ehkä ne välin jopa hieman ärsyttävät, niin silti minä vaan nautin ja nipistelen itseäni, että olenko se ihan oikeasti minä joka saan olla kaiken tämän keskellä. Työ on aivan muuta, kuin mihin olen kummassakaan ammatissani kouluttautunut ja joka päivä tulee eteen asioita, joista en ymmärrä, mutta sitten pyydän apua ja ne selviävät. Öö, juuri tässä tätä kirjoittaessani, työni keskeytettiin, sillä minusta koulutettiin sähkömies, jotta sähköjen palatessa osaan laittaa meille vesien lämmittimet päälle... Kielimuurit tuottaa tuskaa hetkittäin (kuten äsken kun yövartija (ei puhu sanaakaan englantia) ja sähkömies (joka puhuu auttavasti englantia) yrittivät opastaa sähkötaulun käyttöä) ja tuntuu, että hitto kun voisi vain suomeksi selittää, mutta sitten on hyvä mieli kun asiansa on saanut jollain keinolla ilmaistua ja on tultu ymmärretyksi puolin ja toisin. Ajattelin ennen, että minusta ei olisi ikinä toimistotyöntekijäksi, mutta tämäkin alkaa tuntua mukavalta -vaikka kovasti näyttää ja kuullostaa siltä että tämä on paljon muutakin kuin toimistotyötä...

Niin, vaikka kaikkeen löydän positiivisiakin puolia, niin ei tämä kaikki ole koko ajan ruusuilla tanssimista. Ihan aikuisten oikeasti, moni asia välillä ärsyttää kovastikin. Se, että juuri kun saa aloitettua hyvän kirjoitusvaihteen tai nettisivujen päivityksen, niin sitten katkeaa sähköt (kuten äsken, tätä tekstiä olen taas kirjoittanut ainakin kolme tuntia). Muutaman ärräpään kun päästää suustaan, niin jo alkaa tilanne taas hymyilyttämään ja tajuaa kuinka tottunut sitä on siihen, että periaatteessa kaikki toimii, ja sitten meidän puutarhapoika Andrew aina vikkelästi rientää laittamaan generaattorin päälle, yleensä tässä vaiheessa sähkötkin palaavat. Tansanialaiset ovat hitaita, sehän on ihan tunnettua, mutta ai että sekin joskus ärsyttää. Jostain asiasta saa sanoa monen monta kertaa, että se tapahtuu. Joskus on jopa pysäytettävä kyseinen ihminen ja sanottava, että NYT tee tämä, että en pääse asioissa muuten yhtään eteenpäin, jos et sinä saa afrikkalaisuuttasi jotain aikaiseksi. Asiat tapahtuu, kun sanoo kovasti...

Työn vastapainona on retket, joita teemme talon muiden asukkaiden kanssa. Viime viikonloppuna olimme uudelleen Hotspringseillä. Viikonloppu nautittiin auringosta, lämmöstä, uimisesta ja mahtavasta ruoasta. Viikonloppuna ei tehty mitään, se oli parasta. Moneen otteeseen moni totesi, että onpa vaikea olla tekemättä mitään, mutta sekin on hyvä taito oppia ja vähän taidettiin sitä taitoa omaksua. Ihana kollegani Päivi antoi viimeisen työharjoitteluni lopussa kirjan -Olemisen taito-. Nyt minä Päivi ymmärrän miksi sen minulle annoit ja mitä sillä tarkoitit, oleminen on vaikeaa mutta tärkeää. Mutta nyt tämä seuraava viesti on erityisesti isille, Sepolle ja Arille: sain rosvopaistia viikonloppuna! Ei jäänyt tämän vuoden paistit väliin, ja välissäkin oli vain viikko teidän paisteihin. Meillä sitä valmistettiin helteessä, teillä vähän toisissa olosuhteissa. Oli se kuulkaa hyvät ystävät hyvää täälläkin. Alla teille kuvia, jotta uskotte. Meidän talon omistaja Louis on tehnyt rosvopaistia kerran aiemmin ja sitten minä keksin pyytää, että voisikohan olla mahdollista, että tehtäisiin paistia retkellä ja uskotte varmaan, että ei tarvinnut ihan kauheasti suostutella.



 

Sitä olemisen taitoa...

Niin, että vaikka välillä ärsyttää ja väsyttää, niin suurimman osan ajasta NAUTIN ihan äärettömän paljon. Oon varmaan täysin mustelmilla, kun tuun kotiin tästä itseni nipistelystä, että se todellakin olen minä joka olen täällä ja en ole vain unessa...

perjantai 4. lokakuuta 2013

Työpaikkavierailuja

Suurin osa työpäivistäni kuluu Tanzania Volunteersin toimistossa, jossa teen erilaisia toimistohommia auttaen Hannaa ja Louista yrityksen pyörittämisessä. Tällä viikolla suurin aluevaltaukseni omassa tietotekniikkatietoudessa oli, kun opin käyttämään paint-ohjelmaa. (Joo joo, tiedän että tämä on vanha juttu, mutta tälle tytölle se on uusi juttu. J ) Kiljahtelin toimistossa, kun olin niin hämmennyksen vallassa, mitä kaikkea ohjelmalla pystyikään tekemään: lisäsin nuolia ja tekstejä karttaan... Sain melkoisen paljon kuulla naurahduksia ympäriltäni... J

Työn lomassa ja työn kautta pääsin vierailemaan pari viikkoa sitten YWCA:n lasten kuntoutumiskeskukseen. Keskuksessa osa lapsista käy joka päivä päiväkodissa tai koulussa ja päiviin sisältyy muun muassa toimintaterapiaa. Päiväkodin ja koulun lapset ovat sellaisia, jotka eivät vielä selviydy tavallisessa koulussa ja täällä heitä opetetaan leikkien ja pelien kautta. Mahtavaa! Keskuksessa oli minun silmissäni alkeellinen toimintaterapiahuone. Vaikka se oli alkeellinen, niin silti sieltä löytyi minullekin tuttuja välineitä, kuten keinu, mahalauta, kävelyteline, jumppamatto. Keskuksessa työskentelee kolme toimintaterapeuttia, jotka tekevät konsultointimatkoja myös muihin saman yhdistyksen keskuksiin. Tämän toimintaterapeutin mieli oli melko onnellinen! Kauempaa tulevat oppilaat voivat majoittua keskuksen asuntolassa arkipäivisin ja siellä työskentelee ympärivuorokautisesti matron eli hoitaja. Keskus järjestää myös terapiaviikkoja, jolloin kaukaa tulevat lapset voivat tulla keskukseen viikoksi majoittumaan äitinsä kanssa ja tänä aikana he saavat toimintaterapian lisäksi KCMC:n sairaalasta fysioterapian ja puheterapeutin konsultaatiota ja myös lastenlääkäri käy heitä tapaamassa ja saavat tarvittaessa esimerkiksi diagnoosin. Kun juttelin hetken aikaa toimintaterapeutin kanssa, oli meidän ajatukset heti samansuuntaiset. Hänen ajatuksensa on kuntouttaa lapsia niin, että he selviäisivät mahdollisimman itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista. Toimintaterapeuttien ajatusmaailma on yhteinen!  J

 
 
 

Viime lauantaina olin vierailemassa köyhässä kylässä maaseudulla. Siellä on olemassa keskus, joka toimii jo nyt osittain kouluna. Keskuksessa on myös asuntola, jotta kaukaa tulevat lapset voivat majoittua siellä. Ongelma on, että keskuksella ei ole rahaa ja se ei ole vielä valtion tukema koulu. Täällä vaaditaan, että koulun alueella tulee olla mm. leikkikenttä ja tähän keskuksella ei vielä ole rahoitusta ja koska leikkikenttää ei ole, ei keskus voi olla virallinen koulu ja eivät voi saada valtion tukea. Keskusta yrittää pyörittää yksi Mama, apuna hänellä on kolme opettajaa (en edes tiedä saavatko he palkkaa). Koulussa oli jo hyvät sisätilat, esimerkiksi hyvä luokkahuone (joskin pieni) ja tietokoneluokka. Lapset haluavat opiskella ja olivat nytkin lauantaina ylimääräisenä koulupäivänä opiskelemassa keskenään. Toinen ongelma on, että lapset jotka kouluun tulevat, tulevat kaukaa ja taas lähialueen lapset eivät tulee kouluun ollenkaan, koska ovat erittäin köyhiä. Vierailimme neljässä kodissa, joissa jokaisessa oli isoäiti, äiti ja useampi lapsi. Saimme nähdä listan lapsista, joiden kylän johtaja ajatteli tarvitsevan apua, näitä lapsia tässä listassa oli 40 ja voisin kuvitella, että heitä on paljon lisää. Nämä näkemämme lapset eivät olleet koskaan käyneet koulussa, mutta olivat innoissaan kuulleessaan, että tämmöinen voisi olla joskus mahdollista. Nyt yritämme keksiä keinon, jolla auttaa kylää, kuinka nämä lapset saataisiin kouluun, siis millä rahalla, ja kuinka koulua muuten voisi tukea. Voi kun olisi se taikasauva, jolla pelastaa maailma... Yhden perheen pihassa näin tytön, joka nojaili seinään tutkien käsiään. Jo ennenkuin minulle kerrottiin, että tytöllä on jokin ongelma, pystyin näkemään autistisen tytön. Kun kysyin ikää, niin he eivät osanneet kertoa, mutta kertoivat että tyttö on ollut koko elämänsä tuollainen ja on synnyttänyt tytön. Tuli äärettömän paha olo, jos on vammainen, niin kaikki me tiedämme sen miten hän on raskaaksi tullut. Vauva oli viety orpokotiin. Tätä tyttöä ainakin haluaisin jotenkin auttaa... Jos joku keksii keinon, jolla saadaan 40 lasta kouluun, palkattua pari opettajaa ja keittäjä, niin otan vinkkejä ilomielin vastaan...
 
Vaikka lauantaina olin hieman turhautunut, niin sitten taas keskiviikkona olin hämmästyneen onnellinen. Pääsin käymään Kiboshoon sairaalassa ja tapasin viime vuoden potilaamme 10 kuukauden jälkeen. Se hymy, mikä meidän molempien huulille levisi oli uskomattoman leveä. Louis kysyi pojalta, että muistaako hän minua ja poika vastasi oitis ujo virne silmissään, että kyllä muistaa. Hän kertoi, että on palannut kouluun ja kaikki on oikein hyvin, häntä ei satu mihinkään. Pääsin tarkastamaan pojan ihon ja harmikseni joudun toteamaan, että hoito ei ollut auttanut niin hyvin, kun voisi toivoa. Ongelmana on ilmeisimmin se, että kun edellinen painevaate oli jäänyt pieneksi, olivat he ottaneet käyttöön uuden, mutta liian väljän ja vaatteesta ei tullut näin mitään painetta. Positiivista on se, että poika on motivoitunut käyttämään painevaatteita. Etsin varastosta uuden paidan ja näin hoito saatiin taas käynnistettyä. Lisäksi iho oli hyvin paksu ja kireä. Annoin ohjeeksi, että poika kertoo äidilleen että ostavat ihan mitä tahansa rasvaa ja rasvaavat ihoa joka päivä, jotta iho saadaan pehmenemään ja elastisemmaksi. Poika lupasi toimia näin. Sovittiin, että tavataan pian uudelleen. Jälleennäkeminen oli uskomaton, en voinut uskoa että tapasin pojan uudelleen näin kaukana maailman toisella puolen. 



Jälleen kerran totean sen, minkä olen todennut jo monesti aiemmin: Olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus kokea tämä kaikki, vaikka tämä välillä raskasta onkin ja arki on arkea niin Suomessa kuin Tansaniassa, niin minä saan olla täällä ja NAUTIN siitä!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Retki Masai kylään

 
Viime viikon keskiviikkona 18.syyskuuta pääsimme koko talo uskomattoman upealle ja ainutlaatuiselle retkelle Masai kylään. Masait ovat yksi Afrikan tunnetuimmista heimoista. He ovat paimentolaiskansaa ja säilyttäneet elämäntapansa hyvin pitkälle historiansa kaltaisena länsimaalaisen kulttuurin leviämisestä huolimatta. Kyseessä oli kerran noin 15. vuodessa järjestettävä aikuistumisrituaali. Masaimiehen elämä koostuu kuudesta elämänvaiheesta, rituaalista: syntyminen, hiusten leikkaus ja nimenanto, ympärileikkaus (siirtyminen lapsesta murrosikäiseksi), sotilasurasta (18-23v.), aikuisuus/vanhempi sotilas ja perheen perustaminen sekä kuolema. Naisen rituaalit ovat periaatteessa samoja, mutta hänen rituaalit menevät miehen rinnalla, lapsena tehtävänä on opetella naisten tehtäviä ja naiset menevät usein naimisiin pian ympärileikkauksen jälkeen, nykyään yhä vanhempana. Masaimiehellä voi olla useampia vaimoja, ja hänen arvokkuutensa määräytyykin naisten ja lasten määrän mukaan.  On esimerkiksi Masaimies, jolla on niin paljon lapsia, että hän oli perustanut oman koulun omille lapsilleen. Suurin osa liitoista on järjestettyjä. Mies ostaa vaimon vuohilla, jotka nainen saa omakseen. Miehen ei ole lupa tehdä vuohille mitään ilman vaimonsa lupaa.

Sotilasuran aikana miehet paimentavat karjaa ja metsästävät itse oman ruokansa. Heidän tulee selviytyä itse oman ikäistensä kanssa. Heidän ei ole sallittua syödä tai juoda yksin, mutta ei myöskään perheensä kanssa. He viettävät suurimman osan ajastaan metsissä ja aavikolla. Nyt, kun heistä tuli aikuisia, oli suurin muutos se, että heidän oli lupa viettää aikaa kotona kylässään perheensä kanssa ja nauttia ateroista, juomista, niin maidosta kuin viinasta perheensä nähden.





Aamu alkoi vuohien ja lehmien teurastamisella. Seurasimme tätä ja huomasimme, että siinäkin oli tärkeä arvojärjestys, kuka sai ottaa minkäkin elimen pois.



Rituaalin ensimmäisessä vaiheessa miesten päälle heitettiin maitoa merkiksi siitä, että he siirtyvät uuteen kauteen. Tämän jälkeen vaimot juottivat heille maitoa, jota joivat näyttävästi koristelluista kannuista kaikkien nähden. Seuraavaksi kylän vanhemmat juottivat miehille viinaa, senkin kaikkien nähden. Viina, se saa miehet onnellisiksi kaikkialla maailmassa ja se loppuu kesken kaikkialla maailmassa...




Rituaalin ensimmäisen vaiheen jälkeen, niin miehet kuin naiset palasivat töihinsä. Naiset kotihommiin ja miehet lihan valmistamiseen. Lihan valmistukseen ei normaalisti naisilla ole mitään asiaa, mutta me saimme erikoisoikeuden tulla seuraamaan tätä kaikkea.




"Iltajuhlaan" eli seremonian toiseen vaiheeseen Masait saapuivat huutaen sotilashuutoja, laulaen ja metelöiden. Näin he ilmeisimmin jättivät soturivaiheen taakseen ja siirtyivät aikuisiksi. Tanssia ja laulua riitti ja huomasimme, että alkoholi oli tainnut maistua. Masaiden tanssi on hyppimistä ja he hyppivät muuten ihan huiman korkealle. Muistan aiemmin kuulleen, että silläkin kuinka korkealle hyppää olisi jotakin merkitystä arvokkuudesta.



Joillekkin seremonia oli liikaa, he menivät niin syvälle seremoniaan ja sen uskomuksiin, että he lopulta vaipuivat syvään transsiin ja menivät aivan sekaisin. Jos olet nähnyt äärettömän pahan epilepsiakohtauksen, niin tiedät aavistuksen millaisesta kohtauksesta oli kyse. Meille kerrottiin, että he ovat metsässä ollessaan hokeneet samaa laulunomaista "mylvimistä" (omanlaistaan joikhua) ja ovat juoneet samoja päähän nousevia juomia ja lääkeaineita ja nyt kun kuulevat samat äänet, ovat samassa tilassa tärkeänä hetkenä, niin menevät tähän transsinomaiseen tilaan. Se, kun miehiä tippui jonosta yksitellen varmaan lähes puolet, tuntui alkuunsa aika pelottavalta. Yhtä seonnutta miestä piteli parhaimmillaan kiinni neljäkin toveria. Hetken aikaa he kävivät toipuilemassa ja palasivat kohta tovereidensa sekaan.




Tapasimme kylän kätilön omassa kodissaan. Hän on saattanut maailmaan lähitienoon masaita jo useamman vuosikymmenen ajan. Moni Masai, kenen kanssa pääsimme juttelemaan kertoi syntyneen maailmaan tämän naisen avustamana. Kylä ja lähitienoo luottaa häneen sataprosenttisesti ja hänet haetaan apuun kauempaakin. Nainen itse kertoi Jumalan olevan hänen tukenaan, häneltä hän on oppinut taidot. Hän oli joitakin vuosia sitten päässyt myös kurssille, jonka jälkeen hän on alkant käyttää muovikäsineitä, tosin monta kertaa samoja. Hän valmistaa itse lääkkeet luonnon antimista ja kivun lievityksenä käyttää oikeastaan vain vatsan hierontaa. Vatsaa hieromalla hän pystyy myös kertomaan milloin lapsen on määrä syntyä. Upea nainen!




Masaiden elämässä on paljon kiehtovia piirteitä. Arvostan heidän rohkeuttaan pitää kiinni tavoista ja perinteistä. Paljon seassa on piirteitä, joita länsimaalaisen naisen on vaikea ymmärtää, mutta kun ihminen on syntynyt johonkin kulttuuriin ja elää sen tapojen mukaan, niin ne varmasti tuntuvat oikeilta tavoilta olla ja elää. Jälleen kerran koen olevani erityisoikeutettu, kun saan olla vapaa nainen. Tietysti, kun koulutus ja tieto leviää, niin myös Masai-heimossa tulee varmasti aika muuttaa joitakin tapoja. (Niin, kännykät olivat löytäneet tiensä tuonnekkin aavikon keskelle...) Kaikesta huolimatta, arvostan, mutta ei minusta ehkä kuitenkaan ihan heti tulisi Masain vaimoa.




Illaksi ja yöksi pääsimme keskelle paratiisia sulattelemaan kaikkea näkemäämme. Melkoinen hyppäys hiekkaisen aavikon keskeltä, keskeltä aivan erilaista kulttuuria ja tapaa elää keskelle vehreää keidasta ja kuumaa lähdettä. J
 
  

maanantai 16. syyskuuta 2013

Viikkoni sairaana

Aikamoinen viikko takana. Reilu viikko sitten alkanut kurkkukipu ei ollutkaan ihan vaan kurkkukipua ja äänen käheyttä. Viikkoon mahtui tokkuraisuutta, huimausta, useita unettomia öitä, ahdistusta, äänettömyyttä, kovia kipuja, lääkemuutoksia, kielimuureja, lääkärin tapaamisia sairaalalla ja kotona. Arvauksia diagnoostistakin on ollut monia, mutta lääkäri vain puhui infektiosta. Ensimmäisellä kerralla määrätyt lääkkeet eivät alkaneet tehota ja jopa pahensivat tilannetta, niinpä loppuviikosta koin äärettömän pahan astmakohtauksen. Tähän sain lääkettä ja lisähappea, ja sitten samalla alkoi myös lääkkeet puremaan. Lääkkeitä olen siis saanut niin suun kautta, injektiona suoneen (hemmetin isolla ruiskulla) ja hengitettynä. Täytyy myöntää, että hetkittäin on myös pelottanut, kun ei ole oikein tiennyt, mitä tapahtuu, saanko oikeanlaista hoitoa ja miksi lääkkeet eivät tehoa. Tänään maanantaina kävin vielä uudelleen lääkärissä tarkastuksessa, neljäs kerta. Lääkäri totesi keuhkot kuunneltuaan ja kurkun tarkastettuaan, että tauti on voitettu. Kaikki oli puhdasta. Tämän jälkeen hän kehoitti välttämään pölyä ja toivotti hyvää jatkoa. Niin, se onkin sitten tosi helppoa täällä Afrikassa kuivana kautena. Tuttu hoitajakin kävi sanomassa, että näytät jo paljon paremmalle...

Eilen sunnuntaina uskalsin ulos talolta, uima-altaalle, joka sijaitsee parin kilometrin päässä. Kun on viikon ollut sisällä (AFRIKASSA) niin tietää olleensa ja halu päästä ulos on suuri. Oli kuitenkin hieman jännittävää lähteä ulos, kun ei tiennyt mitä siitä seuraa. Selvisin kuitenkin hyvin ja loikoulu altaan reunalla oli oikein piristävää. Kun pääsin takaisin kotiin, olin rättiväsynyt retkestä ja nukahdin ennen yhdeksää ja nukuin läpi yön sen jälkeen. :)

Niille, jotka ajattelevat, että afrikkalainen sairaala on jotain kammottavaa, niin sanottakoon, että kyllä täältä saa myös hyvää hoitoa. Hoidon taso on meitä jäljessä, mutta niin täällä on kaikki muukin tietotaito, joten se ymmärtää. Myönnettävä se silti on, että on se jännittävää mennä sairaalaan ihan erilaisessa kulttuurissa. Ja niitä kulttuurieroja eteen tuli. Täällä on ensinnäkin työntekijöitä ihan joka kulmassa, vastaanottoluukulla ensimmäinen kirjaa tulon, seuraava ottaa rahan. Sitten paperit menee hoitajalle, joka vie ne toiselle hoitajalle mittauksia varten. Täältä taas se ensimmäinen hoitaja hakee paperit ja vie ne lääkärille. Mikään ei ole salaista. Potilaiden asioista puhutaan kovalla äänellä ja siten kaikki tietää, paljonko painat, paljonko olet pitkä, mikä on verenpaineesi (Joo, nämä kaikki mitataan käynnin aluksi.) ja mikä mahtaa olla diagnoosisi. Edellinen potilas pyytää sisään seuraavan potilaan. Kaikki ovat hitaita ja esimerkiksi apteekista lääkkeiden saaminen voi kestää hyvin kauan ja se tuntuu pitkältä ajalta, kun tietää että sieltä on saamassa läkkeen joka helpottaa oloa nopeasti... Ehkä kaikkein hauskin eroavaisuus on lääkäritakuu. Olen maksanut vastaanottomaksun vain ensimmäisellä kerralla, muut olivat takuukäyntejä. Vastaanottotyyppi on vain aina sanonut, että etkös käynyt täällä tiistaina, etkös käynyt eilen, etkös käynyt lauantaina... JOO! No, sitten sinun ei tarvitse maksaa ja laittoi leiman "maksettu" potilaskorttiini. :) Kielimuureiltakaan ei välty, ja oman ongelman kertominen voi olla joskus tuskaisen vaikeaa, varsinkin kun on vaikea hengittää. Mutta, kaikesta tästä selviää ja nyt on taas yhtä kokemusta rikkaampi. Suuri kiitos tämän viikon jaksamisesta kuuluu Hannalle ja Louisille, jotka aina uudelleen kehoittivat lääkäriin ja hommasivat lääkärin myös kotiin.

Kuulemani mukaan tämä oli tulikoe, että jos tämän selviän, niin selviän mistä vaan Afrikassa. Ja, mähän selvisin. Mua ei yksi infektio nujerra! Voitin tän taudin, joten minusta voi vielä tulla afrikkalainen...

Nyt aloitan siis Tansanian retken alusta, uusin voimin...

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ensimmäinen kokonainen viikko

Oon ollut kipeenä vähän kokolailla koko viikon. Alkuviikosta vaivana oli pelkästään kurkkukipu, jonka kanssa tulin toimeen teetä ja vettä juomalla. Perjantaiaamuun herätessäni, kurkkukivun lisäksi ääneni oli hävinnyt. Nyt olen kolme päivää puhunut vinkuvalla käheällä äänellä, ja mulle vaan nauretaan. En ole siis kauhean uskottava tällä hetkellä millään muotoa. J Eilen lauantaina illalla oli tosi kipeä olo, mittailin kuumettakin, mutta ei onneksi ollut. Kai tämä on sitten vain flunssa, joka jo Suomessa näytti merkkejään ja ei tämä pöly ja viikontakainen lentomatka ole sitä helpottanut. Loppuviikosta alkoi vaivaamaan lisäksi heikko olo, jonka epäilen johtuvan malarian estolääkkeestä. Syön samaa lääkettä kuin edellisillä kerroilla, mutta nyt oireet on jotenkin kovemmat kuin aiemmin. Perjantain istuin Hannan kanssa toimistossa ja koko kroppa vapisi ja tärisi. Oireet kyllä helpottivat illalla, kun join monta litraa vettä, eli kaikki tämä saattoi myös johtua nestehukasta. Vaikka vettä juo melko lailla koko ajan, niin silti sitä ei juo tarpeeksi.

Flunssailusta viis, silti ollut huippu viikko. Töitäkin on tehty, vaikka ei sitä aina uskoisi. Mun oma tietokonekin omaksui tansanialaisen mentaliteetin ja torstaiaamupäivällä tappelin sen kanssa kolme tuntia. Yritin asentaa toimiston tulostinta koneelleni ja sitten siinä samassa asentui joku ohjelma, joka estää wordin toimimisen. Kunnes keksin syyn, oli aikaa kulunut monta tuntia ja siinä välillä sähkötkin katkenneet. Niin yleensä kun sitten saa hyvän työntekovaihteen päälle, niin katkeaa sähköt. Onneksi puutarhapoika Andrew on vikkelä ja laittaa generaattorin pikapikaa päälle ja toimiston tytöt pääsee taas hommiin. Mä osaan jo laittaa uusien vapaaehtoisten sekä työharjoittelijoiden viisumihakemukset vireille, viisumien myöntämisen jälkeen mapittaa ne (ok, nitojan käyttö vaatii vielä vähän opettelua… J) ja hmm… nyt on käynnissä ”what to do in moshi” kansion päivitys. Toisinaan työnteko katkeaa hetkeksi hyvin hassuilta tuntuvien iltapäivälehtien otsikoiden lukemisen ajaksi – pitäähän työnteon olla hauskaa ja välissä täytyy olla myös lakisääteisiä taukoja. Oikeesti, kun on täällä toisella puolella maailmaa, niin välillä Suomen lehtien sivuilla kirjoitettavat jutut tuntuvat hyvin turhilta ja tulee olo, että uutiskynnys on kyllä melkoisen matala. No, ainakin niistä saa makoisat naurut ja sitten taas jaksaa naputtaa tekstiä.

Työn vastapainona ollaan käyty neljänä päivänä salilla. Kyllä, uskokaa tai älkää, myös Afrikasta, Tansaniasta, Moshista löytyy kuntosali. Vieläpä ihan läheltä, noin kahden kilometrin päästä. Päivityksen alla oleva alueen tekemisiä esittelevä kansio mainitsee, että salilla on modernit laitteet. En nyt ihan tällä lailla niitä kuvaisi, joten muutin tekstin muotoon: ”löytyy monipuolisesti kuntosalilaitteita”. J Tunnin reenin kun tekee ilman ilmastointia (tuulen henkäys avoinna olevasta ikkunasta on oikein mukava…) niin tietää liikkuneensa, hiki tulee… Mielenkiinnolla odotamme, miten hiki meillä on marraskuussa, kun lämpötila alkaa lähennellä neljääkymmentä. Salikortti kuukaudeksi maksoi mulle 30 euroa, kun pääsin perhejäseneksi.

Viikolla vierailin toimintaterapeuttiopiskelijoiden harjoittelupaikassa, kehitysvammaisten lasten päiväkodissa. Päiväkoti on teltassa, koska remontin jälkeen viereisen koulun henkilökunta oli todennut, että sieltä ei enää riittäisi tilaa päiväkotilaisille. Päiväkodissa kuitenkin oli yllättävän viileää, se oltiin osattu asentaa hyvälle kohdalle pihassa. Kuten aina, näiden lasten suosioon pääsee hyvin nopeasti. Heti oli sylissä kymmeniä lapsia ja kuten kaikkialla jos ei yksi lapsi meinaa saada huomiota, niin hän sen huomion ottaa. Yhtä poikaa ärsytti ihan hirveästi kun muita autettiin puuron syönnissä, muttei häntä. Hän päätti käyttää valkoisia vierailijoita hyödykseen ja aina kun halusi puuroa, yritti kaataa pöydän ja piti hassua ääntä, joten sai annettua merkin, että minullekin puuroa ja valkoisen naisen sydänhän heltyi ja puuroa annettiin, omatoimisuusharjoituksista viis… (minähän olen nyt vai vierailija, en opiskelija tai vapaaehtoinen noissa paikoissa J). Tunnin vierailun aikana ehdittiin siis syödä ja leikkiä, laskea ja laulaa. Mainittakoon, että tänne päiväkotiin oli rantautunut kuvakommunikaatio. Luokan edessä olevalla seinällä oli päivän tekemiset kuvilla. Mahtavaa! – sanoo viittomakielen ohjaaja – toimintaterapeutti. Toivottava vain on, että kuvia käytetään.

Viikolla kävin vierailemassa myös kuurojen koululla, jonne Suomesta meni kaksi opettajaa opettajavaihtoon. Maailma on pieni, tapasin jyväskyläläisen opettajan, joka opettaa Jyväskylässä asiakkaitani. Hassua… Ainakin tämän yhden vierailun aikana täällä oli totta se stereotypia, että kuurojen koulussa on hiljaista. Koulun alueella ei kuulunut mitään muuta kuin lehtien havinaa, kun vähän tuuli. Mutta huippua oli kuulla ja huomata, että oppilaat viittoivat ja 29 oppilaalle oli ainakin yksi viittomakieltä osaava opettaja. Koulussa opetellaan akateemisia aineita, lisäksi tytöt opettelevat ompelemaan ja pojat tekemään puutöitä. Näin heillä olisi koulun jälkeen ammatti, johon mahdollisesti työllistyä. Koulu oli todella kaukana (niinhän nuo erityiskoulut on meillä Suomessakin rakennettu aikoinaan kauaksi keskuksista), ja siellä yhtälailla oppilaat asuvat asuntoloissa. Tuskin täällä tosin pääsevät joka viikonloppu kotiinsa.

Perjantaina lähes koko talo haluaa päästä ulos tuulettumaan, kun on viikon tehnyt töitä ja ollut illat tiiviisti kotona. Paikallisten yökerhojen kutsu alkaa soida mielessä jo iltapäivällä. Perjantaina suuntasimme siis lähes koko talon asukaskunta aluksi läheiseen Glacier ravintolaan ja illan edetessä siirryimme La Liga yökerhoon. Tanssittu siis paljon, flunssista huolimatta ja kivaa oli. Loppuviikonlopun onkin voinut sitten vain olla jo loikoilla, nauttia auringosta. Pyykinpesu on tainnut olla viikonlopun rankin toiminta. No tosin, se pyykinpesu viekin päivästä parikin tuntia (kun sitä on kerryttänyt vähän liikaa).

Kwaheri - kuullaan 

maanantai 2. syyskuuta 2013

Perillä

Ensimmäinen viikonloppu takana tämän kertaista Tansaniaelämää. Lentomatka Helsingistä Istanbulin kautta Kilimanjarolle sujui hyvin. Kuulin edellisenä päivänä ennen lähtöä, että samalla lennolla on tulossa kolme jyväskyläläistä toimintaterapeuttiopiskelijaa. Bongasin heidät heti Helsingissä, kollegat näemmä tunnistaa helposti… Matkaseura etenkin Istanbulissa oli oikein mukavaa, 4 tuntia seurassa sujui ylllättävän hyvin ja nopeasti. Istanbulin kenttä on muuten aivan kamala, ihan hirveästi ihmisiä, hirveän kuumaa ja ahdasta. No, lentomatka Istanbulista Kilimanjarolle oli jälleen melkoista koneen heittelyä - himskatin vuoristot.  Aavistuksen pelonsekaisin tuntein selvisin matkasta. Lentomatkalla juttelin amerikkalaisen pariskunnan kanssa, he olivat tulossa Tansaniaan safarille. Oli mielenkiintoinen keskustelu, kun he odottivat lähinnä vain eläimien tapaamista, kun taas minä iisiä rauhallista elämää. Perillä Kilimanjarolla nousin äkkiä ylös penkistä ja lähes juoksin sisälle lentokentälle, koska olin niin innoissani, että olin perillä. Ohitin ihmisiä, jotka kävelivät hitaasti koneesta ulos. Viisumijonossa pystyin heittämään virkailijoille mambot ja jambot ja sain oitis leimat passiin. He toivottelivat minut lämpimästi tervetulleeksi takaisin Tansaniaan. Matkalaukkikin kokonaisena kolmekymmenkiloisena (29,8kg kun se sai painaa 30kg) tuli hihnalla nopeasti ja pääsin ulos. Ulkona vastassa oli tuttu Louis. Se oli hassua se, yhdeksän kuukauden jälkeen seisoin siinä samassa paikassa, samassa Afrikan tuoksussa tuttu ihminen vastassa. Odottelimme kolme muuta vielä viisumijonosta ja lähdimme matkalle kohti Moshin kaupunkia. Matkalla, joka kestää noin puoli tuntia, oli hauskaa kuunnella toisten ihmettelyä, kun itselle kaikki oli toisaalta tuttua. Kotona sujahdin vain suoraan hyttysverkon alle. Uni ei alkuun meinannut tulla, vaikka kello oli jo 5.30 aamulla, mutta kun nuo naapurin ja oman pihan kukot ja kanat pitivät aikamoista meteliä (nyt neljän yön jälkeen siihen on taas jo tottunut). Aamulla heräsin vähäisten unien jälkeen, Hanna oli tullut jo töihin, kävelin suoraan hänen toimistolleen ja siinä halatessamme tuli sellainen olo, että niin nyt olen kotona. Toisaalta oli outoa olla takaisin, mutta toisaalta tuntui että en olisi poissa ollutkaan. Talon muut työntekijät katsoivat minua monta kertaa ennen kuin uskoivat, että kyllä todellakin olin se tuttu ihminen, olin siis ilmeisimmin iloinen yllätys.

Talolla on nyt minun lisäksi kahdeksan muuta asukasta, kaksi saksalaista, yksi puolalainen ja me muut suomalaisia. Lisää on tulossa, niin että lokakuussa talossa on noin 20 työharjoittelijaa sekä vapaaehtoista.  Hetkittäin on tosi outo olo, kun tosiaan lähes kaikki talon sekä maan tavat ovat tuttuja, mutta kun talon asukkaat eivät olekaan ne samat kuin vuosi sitten, niin hetkittäin tuntuu, että ei tämä olekaan se sama paikka. Ilmeisimmin näihinkin ihmisiin tottuu… J Viikonloppuna ollaan käyty läheisissä baareissa tutustumassa paikalliseen kulttuuriin ja sunnuntaina käytiin syömässä ravintolassa. Moshiin on tullut uusi Fifi ravintola, joka oli todella länsimaalainen, myös länsimaalaisille tarkoitetuin hinnoin eli kallista. Kalleudesta huolimatta kinkkujuustoleipä oli erittäin hyvä.

Myös se, että Afrikassa kaikki ei aina toimi on taas tullut todeksi heti alkumetreillä. Kaksi päivää yritin saada rahaa automaatista ja lopulta viides automaatti sitä minulle antoi. Sähkökatkoja on ollut joka ilta, lämmintä vettä ei aina tule (tai en vaan ehkä osaa edelleenkään käyttää suihkua) ja sunnuntaina ei toiminut Internetti. Uskomatonta miten 9 länsimaalaista menee toimettomiksi, kun ei ole nettiä. Tuntui, että muka mitään ei voi tehdä, kun ei ole nettiä (= ei pääse facebookkiin tai googleen (kukaan ei yhtäkkiä osaa yhtään peliä tai leikkiä, jota voisi harjoittelupaikassa lapsille opettaa… J)).
 
Mutta näin, perillä siis turvallisesti ja tästä se elo alkaa...

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Matkalla


Niin ne kesän viikot sitten kuitenkin kuluivat, vaikka välillä tuntui, että tämä päivä ei koita koskaan. Odottavan aika on todellakin pitkä. Kesäviikkojen aikana ainakin Metsolan työkaverini saivat kuulla moneen otteeseen odottavan matkaajan kaipuuta jo päästä lähtemään. Sitten kuitenkin viikonloppuna, kun oli "läksärit" ystävien kanssa, niin tuli sekunnin murto-osaksi sellainen olo, että miksi olen hätiköinyt, Suomessakin on hyvä olla ja siellä on paljon merkityksellisiä ihmisiä. Eli kaikki ne, kenelle olen sanonut, että ikävä ei tule, niin saattaa se pienen pienesti kuitenkin hiipiä aina välillä mieleen. Olette kaikki tärkeitä, niin äiti, isi, Kati, Kaisa, mummit, kummit, ystävät kuin työkaverit. Vahvin tunne on nyt tällä hetkellä ONNI, kun vihdoin istun junassa kohti Espoota. Siellä vietän vielä yhden yön äärettömän rakkaiden ystävien luona ja huomenna torstaina istahdan sitten ensin Istanbulin koneeseen ja sitten Kilimanjaron koneeseen, matka alkaa yhden tienoolla päivällä ja perillä pitäisi olla sitten perjantaina aamuyöstä.

Vaikka välillä olen nähnyt ihan uskomattoman outojakin unia, niin kyllä mulla on vaan vahvasti sellainen olo, että tämä matka on nyt koettava. Tämä on kolmas kerta Afrikkaan, eli kolmas kerta toden sanoo Afrikassa, en vain vielä tiedä miten... Viestejä olen saanut, että tuloani odotetaan hyvinkin innolla. Matkalaukussa on tuliaisia vanhoille tutuille ja painevaatteita Moshin potilaille. On ihan erilainen olo tällä kertaa, kun tietää minne on menossa. Ei tarvitse jännittää, että millainenkohan se mun uusi kotipaikka on...

Toivon antoista seikkailua myös lukijoille tämän blogin myötä. Kun syksy ja kiire ahdistaa, niin piipahda lukemaan kuulumisiani, olen kuullut että monia se on hetkeksi aina helpottanut. :)



Lähtöhetki Jyväskylän Matkakeskuksessa

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Unelmat toteutuvat, jälleen

Ikävöin Tansaniaa ja Moshia jo ennen kuin astuin paluumatkan koneeseen Kilimanjaron kentälllä viime marraskuussa, mutta edellisen reissun viimeisen kirjoituksen päätin sanoihin "aina on mahdollista palata". Tämä toive ei ole tainnut keneltäkään jäädä huomaamatta, sen verran taisin facebookissa Tansaniaikävää ja takaisin kaipuuta julistaa. Kevään olen nukkunut mottolauseeni alla " Wish it Dream it Do it". Ja nyt palaamisesta on tulossa totta. Kun asioihin uskoo itse, niin niistä voi tulla totta. Koko alkuvuoden mietin ja suunnittelin, millä keinoin voisin palata. Moshi kaupunkina tuntui sellaiselta, että siellä oli hyvä olla ja elää. Olen saanut tehdä kevään mieleenpainuvaa ja opettavaista työtä toimintaterapeuttiyrittäjänä, mutta jollakin tavalla jotakin on puuttunut. Työ on ollut mukavaa, mutta työ ei sitten kuitenkaan ole ollut niin merkityksellistä, että haluaisin vielä urautua. Monet keskustelut keskustelin Tansaniaan ja Lymediin, ystävien kanssa, perheen kanssa ja sitten se päätös syntyi, minä todellakin lähden takaisin, sillä mikä minua estää. Eräänä huhtikuisena iltana tein lopullisen päätöksen. Ihan viimeisen lopullisen ratkaisun syntymistä piti vielä odottaa sen aikaa, että saisin alivuokralaiset. Alivuokralaiset löytyivät lopulta yllättävän helposti (putkiremontti voi olla jonkun onni...). Kun minulla oli allekirjoitettu vuokrasopimus kädessäni, istuin samantien sohvalle Toshibani kädessäni ja varasin lennot. Lähtö Istanbulin kautta Kilimanjarolle tapahtuu, kun kesätyö Metsolassa päättyy, 29.8. Ja kotiin palaan 18.12, näillä näkymin ;)...

Nyt kun päätös lähtemisestä on tehty ja matkaliput sen vahvistivat, on matkalle tullut jo merkityksiä. Kuulin menneellä viikolla, että ainakin toinen kouluttamistamme fysioterapeuteista on saanut tyttären ja näin ollen Kiboshossa on uusi fysioterapeutti, joka tarvinnee koulutusta painevaatteiden käytöstä, joita heillä siellä on paljon. Lähtömme jälkeen Tansaniaan on lähetetty pahvilaatikollinen painevaatteita. Jo aiemmin keväällä olen kuullut, että myös Mawensin fysioterapeutti on raskaana, joten voi olla että lisäkoulutus on tarpeen myös siellä. Viime syksyn projektin jatko-osan lisäksi tulen työskentelemään Tanzania Volunteersilla "assistenttina". Saa nähdä, mitä kaikkea hommia minulle on sieltä kehitelty.

Ennen tätä uuden unelman täyttymistä on kuitenkin vielä Suomen kesä elettävänä. Se meinaa tuntua tuskastuttava pitkälle, mutta päivä kerrallaan tässä mennään ja kyllä se elokuu sieltä vielä tulee...