Viimeinen viikko ja sitten kotona

Viimeisen viikon aikana käytiin läpi monenlaisia tunteita. Kotiin lähteminen alkoi tuntuta ahdistavalta. Pääsimme viimein tekemään sitä työtä, mitä olimme tulleet tekemään. Tapasimme Kiboshon sairaalan pienen urhean palovammapotilaan joka päivä. Hän oli meitä odottamassa joka päivä, kun menimme sairaalaan. Alkuun poikaa hieman jännitti, että mitä kummaa valkoiset naiset oikein puuhaavat. Mutta pian hän huomasi, että tekemämme hoito ei satu vaan oikeastaan helpottaa aika paljon, niin meistä tuli hyvät ystävät. Yhdessä harjoittelimme laskemaan sataan niin enkuksi kuin swahiliksi, opettelimme värejä ja lauloimme lauluja. Viimeisenä aamuna poika oli mennyt meitä piiloon. Kun astuimme fysioterapiahuoneeseen, niin poika hyppäsi kohta oven takaa eteemme. Hän todella hoksasi, että näiden tätien kanssa voi vähän leikkiä. Hän kertoi myös piirtäneensä meille piirrustuksen kiitokseksi, mutta veljensä oli ottanut sen ja rypistänyt. Olimme pahoillamme ja kerroimme silti arvosavamme elettä suuresti.

Vaikka olen ennenkin miettinyt, että mikä tarkoitus vapaaehtoistyöllä on ja ketä se loppujen lopuksi auttaa. Jos annan syliä ja huomiota rajallisen ajan ja annan lapsille tunteen rakkaudesta ja välittämisesta, ja kohta hylkään heidät, niin onko se loppujen lopuksi kenellekkään hyvä. Heille jää kokemus hylkäämisestä ja minulle jää pettäjä olo ja kauhea ikävä sekä kaipuu. Mutta, nyt koen, että saavutimme jotain suurta. Saimme oikeasti jaettua tietoa, jota Tansaniassa ei vielä ole. Saimme opetettua hoitomenetelmän, jonka avulla meidän olo jää merkitykselliseksi jatkossakin. Niin Mawwensin kuin Kiboshon sairaalan fysioterapeutit todella ymmärsivät, miten hoito toimii. Viimeinen viikko oli myös minulle hyvin opettavainen, koska näin kuinka painehoito oikeasti toimii. Se toimii hurjan hyvin ja nopeasti. Jo viidessä päivässä pojan palanut iho parani huomattavasti. Poikaa hoitanut henkilökunta ja äiti ovat sitä mieltä, että jokin ihme on tapahtumassa pojalle, koska hän sai kaksi enkeliä auttamaan. Äiti harmitteli, että ei voi koskaan maksaa meille hoidosta, mutta voi rukoilla meidän puolesta. Niin, ehkä, ehkä me olemme jonkinlaisia enkeleitä ja pojasta tulee vielä jotain todella suurta.

Viimeisellä viikolla jätimme hyvästejä sinne ja tänne. Hyvästit ovat aina inhottavia. Jälkeenpäin huomaan, että olin aika hiljainen viimeisellä viikolla. Jo silloin mietin, että kuinka voisin palata. Kovasti suunnittelin, että oisin jäänyt, mutta se ei ollut mahdollista. Mutta, onneksi palaaminen on mahdollista. Nyt kotonakin mietin jatkuvasti, että millä keinoin voisin rahoittaa palaamisen ja olemisen pidemmän aikaa. Moshi on kaupunkina sellainen, että siellä voisin viihtyä pitkäänkin. Jos joku siis keksii minulle apurahan jostain, niin minä menen ja teen paljon hyvää, annan niin paljon aikaani, että siitä oikeasti on hyötyä.

Tämän matkan aikana sain valtavasti uusia ystäviä, niin suomalaisia kuin tansanialaisia. Kiitos teille kaikille, teitte tästä matkasta super ihanan ja merkityksellisen. Sain kokea mielettömiä keskusteluita, nähdä mielettömiä maisemia, viettää aikaa upeiden ihmisten kanssa, kivuta kohti Kilimanjaroa, jakaa tietoa jota meillä on mutta Tansaniassa ei vielä niin paljon, sain olla oma itseni, sain hengittää ja kerätä voimia. Oli mieletön kuukausi! Nyt on vain suuren suuri ikävä ja kaipuu takaisin. Täällä ahdistaa jouluhössötys, vaikka jouluihminen olenkin, jostain syystä se silti nyt tuntuu vieraalta ja turhalta. Huomaan tätä kirjoittaessani, että ajatukseni ovat vielä aivan sekaisin. En oikein tajua, mitä olen saanut kokea ja että nyt olen taas kotona.

ASANTE SANA! KIITOS, ETTÄ SAIN KOKEA TÄMÄN SEIKKAILUN!

Tästä me aloitettiin

Tässä minä opettelen laskemaan swahiliksi

Tähän me viiden päivän hoidolla päästiin

Flaviana jatkaa hoitoa vielä pitkään

Arkea ja lomailua

Viime viikolla vietimme osittain lomaa ja osittain jatkoimme koulutustyötä. Olemme nyt kouluttaneet kahden sairaalan fysioterapeutit käyttämään painetekstiilejä palovammojen arpihoidossa. Mahtava tunne, kun tuntuu että he ymmärtävät ja haluavat ottaa tietoa vastaan. Koimme viime viikolla myös haasteellisen tilanteen. Olimme aloittaneet Mawenzin sairaalassa painehoidon palaneelle tytölle. Olimme keskustelleet asiasta sairaalan johtajan kanssa ja hoidon aloituspäivänä paikalla olleen lääkärin kanssa. Viime viikolla kun menimme tapaamaan tyttöä, tuli meidän luokse lääkäri ja huusi suoraa huutoa. Hänen mielestään aloittamamme hoito ei ollut auttanut ja että olimme toimineet väärin, koska emme olleet keskustelleet hänen kanssaan ja hän oli osaston johtava lääkäri. Yritimme kertoa hänelle, että olemme pahoillamme ja että olimme keskustelleet asiasta toisen lääkärin kanssa. Emme voi tietää, kuka on ylilääkäri, jos kukaan ei esittele itseään. Hän ei kuunnellut meitä, vaan käski meidän häipyä. Paniikissa menimme etsimään fysioterapeutit ja he auttoivat meitä etsimään vastaavan hoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme ja selvittelimme asiaa. Lääkäriä emme tavanneet, mutta kaikki hoitajat olivat erittäin pahoillaan tapahtuneesta. Hoitajien mukaan lääkärillä on päässä ongelmia. Asia on ratkottu myöhemmin uudelleen paikallisten avulla ja meidän pitäisi olla nyt turvallista mennä sinne uudelleen. Katsotaan, saadaanko tehdä siellä enää mitään.

Viime viikolla olimme lähettämämme organisaation Lymedin porukan kanssa kahden päivän lomailulla Lake Chalalla. Se on kraaterijärvi ja sinne on tehty sittemmin leireilyalue. Suomalainen partiolainen oli hieman ihmeissään, kun oli hienosti raivatut teltta-alueet grilleineen, ruokailukatoksineen, länsimaalaisine vessoine ja suihkuineen, sähkövalot jne. Mä sain kyllä pisteitä paikalliselta majapaikkamme omistajalta, kun osasin suomalaisena tyttönä pystyttää teltan ihan yksin. :) Oli mahtavat kaksi päivää vain olla ja ihmetellä. Illalla pelailtiin mölkkyä ja syötiin sekä juotiin hyvin. Oli ihanaa. Toisena päivänä käytiin kävelemässä ympäri järveä savannilla. Seurattiin muun muassa leopardin jälkeen ja oppaan mukaan jäljet oli samaiselta aamulta, eli melko tuoreita. Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Ja jännitti vielä lisää, kun kuulimme takaamme kissan ja koiran ulvonnan sekoitusta. Kukaan ei halunnut kävellä viimeisenä. Opas sanoi, että se oli paviaani... Matkan varrella maistoimme aitoa aloe veraa ja se oli pahaa. :) Kävimme myös katsomassa salametsästäjien ampumaa norsua. Se haju, se ei lähde mielestä ikinä. Ja se näky, ei lähde sekään. Uskomatonta, että jotkut saamarin salametsästäjät ampuvat noin mahtavia eläimiä pelkästään torahampaiden takia. Kun lähdimme kävelemään pois haisevan, mätänevät norsun ruumiin luota, olimme kaikki hiljaa. Totesimme vain, että se näky muutti ihmistä...

Viikonloppuna olimme safarilla. Kyllä, se on koettava aina Afrikassa. Täytyy myöntää, että eläimet eivät enää olleet mielettömän sykähdyttäviä ja ihmeellisiä, kun ne on vuosi sitten nähnyt, mutta oli ne silti upeita. On se uskomatonta katsoa seepraa, norsua, paviaania, buffaloa, gepardia ja kaikkia muita, kun ne on siinä ihan vieressä. Tuntuu, että miksei niitä nyt voisi silittää, kun ne on niin söpöjä ja rauhallisia. :) Maisemat noissa luonnonpuistoissa ovat myös jotain ihan mieletöntä! Ihanaa, että niissä on säilytetty luonto. Kävimme eilen Ngorongoro nimisessä kraaterin pohjassa, joka on muodostunut 1,5 miljoonaa vuotta sitten. Se oli ihan uskomattoman hieno ja mahtava näky. Kyllä näillä maisemakuvilla verkkokalvoilla jaksaa taas painaa arkista aherrusta Suomen harmaudessa. Vaikka, kyllä mä olen myös kateellinen, että toiset saavat elää täällä vehreydessä ja ainaisessa auringossa.

Tänään koimme töissä uskomattoman fantastisen hetken. Kolme viikkoa olemme olleet tylsistyneitä, kun emme oikein pääse tekemään sitä mitä tulimme tänne tekemään, eli hoitamaan palovammapotilaita. Sanoinko jo aiemmin, että täällä ei ole palovammapotilaita, koska on kuiva kausi. Sadekaudella on enemmän, kun ihmiset tarvitsevat lämpöä ja sitä saadaan tulesta. Tänään olimme sopineet kuskimme kanssa, että hän tulee hakemaan meitä puoli yksi. Jo puoli 12 laitoin viestiä, että voi tulla aiemminkin, koska ei meillä ole tekemistä. Kello 12 meitä tuli hakemaan ylilääkäri ja kertoi, että odottamamme poika joka oli ollut toisessa kaupungissa ihonsiirtoleikkauksessa palaa vihdoin tänään. Hänen tarkoitus oli palata joka viikko. Paniikissa sanoimme, että meitä tullaan aivan pian hakemaan. No lääkärit soittamaan potilaan naapuriin, jossa on puhelin, että poika äkkiä sairaalaan, koska Anna ja Sanna lähtevät pian. Onneksi kuskillamme kesti matkassa normaalia kauemmin. Silti, kun hän soitti puoli yksi että on sairaalalla, niin tämä kauan odottamamme pieni 50% palanut poika astui eteemme. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Onneksi Afrikassa kukaan ei välitä, jos joku on myöhässä. Kädet onnesta vapisten laitoimme pojan iholle geeliä, joka syö iholta bakteereita. Fysioterapeutti tulkkasi pojalle, mitä teemme ja ettei se satu. Ja se ei sattunut. Poika oli palanut puoli vuotta sitten ja on kärsinyt ihan kamalista kivuista. Nyt hän oli saanut ihonsiirtoleikkaukset ja meiltä hän sai kivutonta hoitoa, joka estää mm. pahoja arpien liikakasvuja. Poikaa ei sattunut, hän jopa hymyili meille ja heitteli läpsyjä meidän kanssaan. Lopuksi pojalle laitettiin painevaate ja se oli hänestä aivan mielettömän hieno. Sairaalan henkilökunta kiitteli meitä tuhansia kertoja ja totesivat pojan olevan maailman onnellisin, koska sai meiltä tähän maahan ihan vierasta hoitoa, mutta joka on todettu auttavan. He totesivat, että pojan elämälle on tarkoitettu tapahtuvan jotain suurta, koska hän selvisi hyvin pahasta palosta ja sai kaksi valkoista toimintaterapeuttia hoitamaan. Kyllä, näin se on uskottava. Kaikkia emme voi auttaa, mutta onneksi edes joitakin. Ehkä tästä urheasta nuoresta miehestä todella tulee jotain suurta. Kieltämättä on ollut aika hieno olla. Tämän takia teen näitä reissujani, että saan olla hyödyksi ja jakaa sitä vähäistä tietoa, jota minulla on. On ihana saada ihmisten kasvoille hymy! Se on minun palkkani.

Tänään on ollut hassu olo. On epäreilua, että maailmalla on monenlaista tietoa ja taitoa, mutta se ei jakaudu tasaisesti. Meillä Suomessa ei voi koskaan nähdä noin pahoja vammoja, koska meillä ne hoidetaan ajoissa. Täällä ei ole tietoa ja vaikka olisi tietoa, niin ei ole taitoa. Reissuillani olen oppinut olemaan säälimättä ihmisten kurjuutta, koska loppujen lopuksi heillä ei ole kurjaa, heillä on heidänlainen hyvä elämä. Mutta se ei mielestä lähde pois, että miksi emme voi saada jokapuolella samanlaista hoitoa, koska eikö ihminen kuitenkin ole samanarvoinen joka puolella maailmaa. Miksi tietoa ja taitoja, tarvikkeita ei voi olla joka puolella maailmaa samalla tavalla. Miksi? Se kysymyssana ei saa vastausta läheskään aina. 

Edelliseen tekstiin liittyen. Avustuslaatikot saapuivat vihdoinkin!

Kiboshon fysioterapeutti opettelee pukemaan painehanskaa.

Lake Chala -kraaterijärvi

Salametsästäjien 4kk sitten ampuma norsu

Hippoja hippoaltaassa Ngorongorossa

Seeprat Ngorongorolla

Potilaamme painevaatteissa <3

Työt rullaa

Viime viikolla hommat todenteolla sitten käynnistyi. Pääsimme aloittamaan painevaatteiden käyttökoulutuksen. Koulutimme Kiboshon sairaalan fysioterapeutin käyttämään vaatteita. Hän hoksasi heti, mistä puhutaan ja olimme täysin samalla aaltopituudella. Ja tänään pääsimme hieman testaamaan häntä, kun hänen hoitajakollegansa kysyivät, miten painevaatteet toimivat. Se vähä mitä swahilin ja englanninkielen sekoituksesta ymmärsimme, niin hän selitti asian täysin niin kuin olimme opettaneet. Jee, oppi on mennyt perille ja uskomme, että Kiboshoon saapuvat palovammapotilaat saavat jatkossa painevaatehoitoa.

Viime viikolla tapasimme myös uudelleen Mawenzin sairaalan pienen palovammapotilaan. Hänen palanut mahansa oli jo sen verran toipunut, että pääsimme aloittamaan painehoidon. Aluksi poika huusi kuin syötävä, kun hän ei tietenkään tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Ja meillä ei ollut kieltä kertoa, ettei ole hätää. Mutta loppupuolella painepaidan pukemista meillä oli jo huisin hyvä potilassuhde. Käden etsiminen hihasta on kansainvälinen leikki! :) Lopussa me jo läpsyteltiin ja tanssittiin hymyssä suin yhdessä. Myöhemmin toinen vapaaehtoinen täältä taloltamme kertoi, että hän oli nähnyt pojan hyvin onnellisena esittelemässä uutta paitaansa sairaalan pihassa. Niin, hän raasu ei ollut päässyt pariin viikkoon pihalle, koska avonaista palovammaa piti suojella pöpöiltä.

Samalla Mawenzin reissulla aloitimme todella hyvän yhteistyön sairaalan fysioterapeuttien kanssa. Noin kymmenen minuutin työn jälkeen, fysioterapeutti Katarina totesi, että me olemme loistava tiimi. Hän toivotti meidät sairaalaan tervetulleiksi joka päivä. Teimmekin pitkän päivän yhdessä jakaen erilaisia kokemuksiamme ja ajatuksiamme, ja jälleen ne menivät hyvin yksiin. JEE! Päätimme myös, että hyvin alkanutta yhteistyötä tulee juhlia viikonloppuna, joten lauantaina lähdimme työkavereiden kesken tutustumaan paikalliseen yöhön...

Perjantaina saimme myös vihdoin ja viimein apuvälinelähetyksemme. Ei se tullut kuin 10 päivää myöhässä. Ihan uskomaton juttu, mutta sekin lopulta meni hyvin päin. Pakettimme oli kiertänyt Suomesta Belgian kautta Etiopiaan ja sieltä se saapui Tansaniaan torstaina. Tulliselvittelyt sujuivat ihan hyvin ja veroakaan ei tarvinnut maksaa paljon. Meitä tosin oli auttanut monta paikallista arvostetussa asemassa olevaa. Me ja laatikoita kuljettanut rekka ajoimme arvokkaina Kiboshon sairaalalle ja siellä kohtasimme hyvin onnellisen sairaalahenkilökunnan ylilääkärin johdolla. Paketit jäivät sairaalalle ja tänään maanantaina ne on purettu ja palasina olleet apuvälineet on koottu. Saimme monta ihmistä onnellisiksi!

Lauantaipäivää vietettii parin tunnin ajomatkan päässä Arushassa. Mentiin sinne taksilla, koska meitä meni iso porukka ja siksi ei tullut kauhean kalliiksi. Arusha ei vaan oikein sykähdyttänyt. Tosin siihen vaikuttanee, että eksyimme aluksi hieman väärälle puolelle kaupunkia. Saimme peräämme kaksi paikallista opasta, jotka eivät sitten ollenkaan olleet kartalla, minne olimme haluamassa. He veivät meitä ihan kummille alueille, joissa välillä oli seuranamme lauma muslimeja ja välillä lauma masai-heimolaisia. Kumpainenkaan ei kauhean innostavaa, kun heitä on paljon. Ja sitten kun sanottiin, että haluamme jatkaa itse matkaa, niin he alkoivat vaatia rahaa. Onneksi melko pienellä väännöllä saimme annettua vain pienen summan rahaa ja pääsimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa otimme suunnan lähimpään kahvilaa, jossa aloimme syömään ja ruokailun lomassa pystyimme selvittämään, minne olimme oikeasti haluamassa. Ihanat paikalliset ravintolatyöntekijät auttoivat meitä ja pääsimme haluamallemme masaitorille turvallisesti taksilla. Parin tunnin shoppailun jälkeen otimme taksin bussiasemalle, josta pitkän odottelun jälkeen paikallinen bussi lähti viemään meitä takaisin Moshiin. Matka oli jälleen hyvin eksoottinen. Täällä ei busseilla ole aikataulua. Bussi odottaa, että se saadaan täyteen ja sitten se lähtee. Tämä bussi ainakin tosin odotti, että se saadaan ylitäyteen. :) Ahtaassa bussissa pääsimme kuitenkin perille ja olimme kotona juuri kun pimeys valtasi Afrikan eli kaikki meni lopulta hyvin.

Illalla oli sitten aika meidän monikansallisen ja moniammatillisen illanvieton. Menimme ensin paikalliseen istuskelupaikkaan ja sieltä parin tunnin jälkeen siirryimme tanssimaan. Oli todella mahtava ilta. Saimme tanssia yökerhossa rauhassa, vaikka moni sanoo, että täällä valkoiset eivät saa olla rauhassa missään. Ehkä meidän suojamme oli paikalliset ystävät. Meillä oli mahtavan hauska ilta ja siitä riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa. Jalat oli ainakin tanssimisesta kipeät sunnuntaina.

Täällä siis kaikki hyvin ja asiat rullaa eteenpäin. Yli puolen välin ollaan tätä reissua ja se tuntunee hieman haikealta.

Yritystä aloittaa työt ja Kilimanjaro

Viime viikolla meillä oli suuri halu ja toive päästä aloittamaan työ, minkä vuoksi tänne tulimme. Olimme maanantain ja tiistain tutustumassa Kiboshon sairaalaan. Maanantaina vain esittelykierros, jonka aikana meidät toivotettiin noin sataan kertaan erittäin lämpimästi tervetulleiksi Kiboshon työyhteisöön. Tiistaina menimme innoissamme työpaikalle ja meidät toivotettiin jälleen tervetulleeksi ja johtava lääkäri ilmaisi aamukokouksessa ilokseen, että olemme nyt osa Kiboshon hoitohenkilökuntaperhettä. Pääsimme mukaan lääkärikierrolle. Olihan se mielenkiintoista, kun käytiin potilaita läpi. Samoissa osastoissa oli niin malariaa, keuhkokuumetta, aivoverenkiertohäiriötä kuin ripulia sairastavat. HIV-positiivisille sentään sairaalassa on oma osastonsa tai niin sanottu vastaanottokeskus. Lisäksi sairaalassa on kolme leikkaussalia ja synnytysosasto sekä lasten neuvola. Neuvolassa lapset saavat muun muassa rokotukset. Lapsille, naisille ja miehille oli omat osastot. Se, mikä oli erityisen erilaista meidän suomalaisiin sairaaloihin, oli että potilaat tekevät itse oman ruokansa (jos eivät pysty, niin omaiset tuovat kylistä tai ostavat kantiinista) ja pesevät itse oman pyykkinsä, lisäksi ostavat mm. sidostarvikkeet, jos sairaalalla ei ole varastossa lahjoitettuja. Sairaalahuoneissa oli kuudesta kymmeneen potilasta samassa huoneessa ja heidän lisäkseen kymmeniä omaisia. Se tuntui toisaalta hienolta, että omaisen kanssa oltiin. Lapset olivat vanhempiensa tai isovanhempiensa tukena ja äidit lastensa. Oli myös mielenkiintoista, että samassa kanttiinissa söivät niin lääkärit kuin potilaat. Sairaalassa ei näkynyt käsidesiä tai muovihanskoja. Käsipesuvesi tuli ämpäristä. Toisaalta en ihmettele sitä, että paikallisilla on käsitys, että sairaalassa aina kuollaan. Täällä sairaalaan mennään viime hädässä ja sitten usein ei ole enää mitään tehtävissä ja kun hygieniaolot ovat mitä ovat, niin ei haavoja esim. saa pidettyä puhtaina.

Illalla, Kiboshon retken jälkeen, pohdimme matkamme tarkoitusta. Tarkoituksemme oli tulla ohjaamaan painevaatteiden käyttöä palovammojen arpihoidossa. Päivän aikana meille selvisi, että Kiboshossa on vain yksi palanut poika ja hänkin on nyt leikattavana toisessa sairaalassa. Pohdimme, että muutamme tapaamme toimia. Emme toimi yhdessä sairaalassa, vaan kierrämme useampia paikkoja ja kartoitamme tilannetta, olemme niin sanottuja konsultoivia toimintaterapeutteja. Torstaina pääsimmekin tutustumaan Mawensin sairalaan. Siellä meno oli muuten samanlainen, mutta osastot oli jotenkin jaettu loogisemmin. Ripulipotilaat eristettiin muista potilaista. Tässä sairaalassa oli yksi pieni mahastaan palanut poika. Saimme otettua pojasta painevaatteita varten mitat, mutta palanut alue ei ollut vielä niin terve, että painehoitoa olisi voinut aloittaa. Menemme tapaamaan poikaa uudelleen tällä viikolla. Täällä tapasimme aivan huikean fysioterapeutin. Hänellä oli oikeasti homma hallussa ja ote oli kuntouttava. Hän olikin käynyt pari vuotta töissä Norjassa. Tällä viikolla meillä on tavoite kohdata nämä kaksi tiedossa olevaa palanutta poikaa ja aloitta heille hoito ja samalla kouluttaa sairaaloiden fysioterapeutit painetekstiilien käyttöön.

Viikon olemme myös odotelleet Suomesta tulevaa apuvälinelähetystä. Lähetyksen piti olla täällä viime keskiviikkona. Meillä oli valtion auto kuskeineen käytössämme, jolla sai mm. ohittaa hälytysajoneuvot ja tullit. Lisäksi olimme vuokranneet pakettiauton. Osa ryhmästämme lähti lentokentälle intoa täynnä, kunnes kentällä oli sanottu, että lento on viisi tuntia myöhässä. Kuorma-auton kuljettaja oli ollut hyvin vihainen ja vaati lisämaksua, pakkohan näin oli toimia. Ryhmä tuli takaisin kotiin ja asiaa alettiin selvittämään heti torstaiaamuna. Torstaina tuli viesti, että lähetyksenne tulee viivästymään ja että pakettimme on Brysselissä. No, se on siellä Brysselissä edelleen... Ymmärtäisimme, jos tämä ongelma olisi täällä Afrikassa, kun täällä nyt työn teon ajatus on muutenkin, että labda badai (ehkä myöhemmin), mutta että nyt tökkii DHL Euroopassa. Ehkä, ehkä me saamme sen paketin joku päivä. Kärsivällisesti odottelemme...

Perjantaina kävimme tutustumassa lasten vankilaan. Se oli aika karu paikka. Lapsia oli vankilassa monesta syystä. Joku oli varastanut avocadopussin, mutta joku oli tappanut isänsä tai lapsensa. Joku oli myös yrittänyt itsemurhaa, täällä se on rikos. Lapset odottelivat siellä oikeudenkäyntiä. Tavoite on, että jokainen kotiutuu, mutta osa oli ollut siellä jo pidemmän aikaa. Ongelma kun lienee, että lapsilla ei oikein ole paikkaa, minne palata.

Tänään maanantaina kävimme tutustumassa Raun päiväkotiin, joka on HIV positiivisten lasten päiväkoti. Se pyörii pitkälti suomalaisten kummien avustuksella. Kummien rahoilla lapset saavat ruokaa ja hoitajat palkkaa. Tänään lapset saivat myös vaatteita ja leluja, joita heille vein. Kiitos siis ystäville ja työkavereille, jotka näitä lahjoittivat. Teitte monta lasta onnelliseksi.

Eilen sunnuntaina valloitettiin Kilimanjarosta ensimmäiset 3000m. Olimme päättäneet, että Suomeen ei kehtaa tulla, jos ei käy tuolla Afrikan korkeimmalla vuorella, kun sen joka päivä näkee. Lähdimme päivän retkelle ja niin sanotulle turistireitille, joka on mahdollista toteuttaa päivässä. Korkeammalle tarvitsisi sitten jo reenausta ja kuntoa. Oli tuokin reitti, jonka aikana yhteensä 16km käveltiin aikamoinen koetus. Leikatut jalat olivat melkoisen hapoilla viimeisellä kolmanneksella, joka vain jyrkkeni ja jyrkkeni koko ajan. Tahdon voimalla nousin. Kiipesin aina seuraavaan mutkaan toivoen, että ehkä se sitten helpottaa -ei helpottanut... Mutta perille pääsin. Perillä oli vain hieman pettymys, kun oli kovin pilvinen päivä ja nousimme pilvien yläpuolelle, niin emme nähneet ollenkaan maisemia. Ja siellä oli kylmä. Evästauon jälkeen lähdimme alas ja se olikin sitten jo ihan lasten leikkiä. Koville se otti, mutta tulipa tehtyä. Nyt on hyvä ja onnellinen fiilis. Mä tein sen! Tänään onkin jalat olleet hellänä ja etenkin istumasta nouseminen on haasteellista, mutta ei se mitään. Se on hyvää kipua! :)

Raun päiväkodin iloisia lapsia ja yksi muzungu

We did it!

Koti

Meidän koti

Kotikatu

Etupihalta siintävä Kilimanjaro

Perillä...

Perillä ollaan kolmatta päivää. Matka tänne tuntui hyvin pitkältä, koska Jyväskylästä lähdettiin keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja illalla en ollut saanut nukuttua. Lentomatka Amsterdamiin oli lyhyt ja nopea ja parin tunnin odottelun jälkeen matka jatkui kohti Kilimanjaroa. Lentoaika taisi olla päälle kahdeksan tuntia. Muuten meni matka hyvin, mutta useampaankin kertaan oli paljon turbulenssia. Ja siitä tämä tyttö ei tykkää. Rystyset valkoisena puristin kädensijoja (ihan kun se jotenkin helpottaisi...). Siinä vaiheessa kun koneen ikkunoista näki, että lennettiin Saharan yli, niin alkoi taas tuntua, että ollaan menossa kauaksi kotoa. Kun oltiin perillä Kilimanjaron kentällä, oltiin matkaa tehty 19 tuntia. Viisumi saatiin nopeasti ja helposti. Meidän kuuden hengen seuruetta oltiin vastassa onneksi isolla autolla, koska meillä oli tavaraa, paljon tavaraa. Jokaisella kaksi matkalaukkua ja lisäsi yksi rollaattori. :) Tavarat saatiin tungettua autoon, paikallisten apuvoimin, ja päästiin matkaan. Kyllä tämä tyttö ihmetteli, että onpa erilainen paikka kun parin sadan kilometrin päässä oleva edellinen matkakohteeni. Täällähän on rauhallista ja hiljaista. Matka kentältä kotiin oli noin puolisen tuntia. Pimeässä ei tietysti paljon maisemia nähnyt, mutta vähän. Kilimanjaron alue, meidän kotikaupungi Moshi, on hyvin kaunista ja tällaista maalaismaisemaa. On vehreää (vaikka onkin kuivaa) ja jotenkin ihan erilainen fiilis.

Niin, muutenkin on hieman hassu olo. Toisaalta tuntuu, että tuli "kotiin". On paljon tuttua fiilistä ja meininkiä. Samalla tavalla kuuluu "muzungu" (valkoinen) huutelua, on laiskoja paikallisia tarjoiljoita, mustia ihmisiä, pölyä jne. Mutta sitten on kuitenkin paljon vierasta. Täällä on paljon paljon rauhallisempaa, ei ole kauheita bileitä naapurissa, täällä on kuuma (myös paikalliset sanoo, että on normaalia kuumempaa) jatkuvasti on vähintään +30 astetta, auringossa vieläkin enemmän. Tuntuu, että täällä voi olla paljon rauhallisemmin, kun ei ole pääkaupungin hälinää.  Tässä vaiheessa tuntuu, että sitä voi päästä sisälle "aidompaan" afrikkalaiseen kulttuuriin.

Kotimme on Tanzania Volunteersin omistama hostelli. Etupihalta näemme Kilimanjaron lumisen huipun, jos ei ole pilviä. Takapihalla meillä on aasi Terttu-Marjatta, kanoja ja koiria, niin ja suomalais-tansanialainen sauna. Tällä hetkellä meitä on täällä toistakymmentä vapaaehtoista tai työharjoittelijaa, kaikki suomalaisia. Erilaista elämää, mutta mielenkiintoista. :) Meillä on kaksi ihanaa dadaa, jotka tekevät meille aamupalan, lounaan ja päivällisen, jotka ainakin vielä ovat herkullisia. Meillä on myös oma puutarhuri ja yövartija. Nämä eivät paljon puhu englantia, mutta hyvin meillä silti kommunikointi sujuu.

Nyt ollaan vasta orientoiduttu olemaan täällä, yritetty tottua kuumaan säähän. Ensimmäinen erä pyykkiäkin pestiin tänään, niin ei kertyisi isoa kasaa kerralla pestäväksi. Eilen käytiin pyöräilemässä kaupassa. Sinne meno oli ihan ok, kun päästiin menemään alamäkeä koko matka (vaikka jarrujen toiminta oli vähän niin ja näin). Kotiintulo olikin sitten polkemista ylämäkeen ja huhhuh, kun otti voimille. Oli kuitenkin hauskaa. Kotiin pyöräilimme kahden hääsaattueen kanssa. Nämä menevät ilmeisesti vihkipaikalta juhlapaikalle saattueessa. Yhdessä autossa on torvisoittokunta, joka ´soittaa koko matkan, ja kaikissa autoissa oli jotain koristeita. Hieman me oltii ehkä hauska näky, kun neljä valkoista poljettiin näiden saattueiden vieressä. Jollain tavalla koominen tilanne ja tuntui, että nyt ollaan taas kaukana kotoa. Myös paikallinen daladala (paikallinen bussi, keniassa nimeltään matatu) on koeajettu, kun käytiin ekana päivänä nostamassa keskustasta rahaa ja hakemassa joitain perustarvikkeita.

Huomenna lähdemme tutustumaan työpaikkaamme, Kibosho hospitaliin. Saa nähdä, mikä siellä meitä odottaa. Keskiviikkona saamme apuvälinelähetyksen. Se tuleekin lopulta lentokoneella. Mielenkiinnolla odotamme, että tuleeko se ja mitä tulee ja milloin tulee... Näistä sitten kerron seuraavassa päivityksessä. :)

Hakuna matata!
Anna 

Lähtökuopissa...

Lähtöön on aikaa päälle yhdeksän tuntia. Ensin matkataan Sannan kanssa bussilla Helsinki-Vantaalle ja sieltä lähtee kone aamulla 6.35 ensin Amsterdamiin ja parin tunnin odottelun jälkeen kohti Kilimanjaron lentokenttää. Perillä uudessa kodissa ollaan sitten joskus iltamyöhällä. Laukut on pakattu ja koti siivottu (on sitten kiva tulla takaisin :)). Tosin pitänee vielä vaihtaa yhden matkalaukun tavarat isompaan laukkuun. Ei mene laukun kansi kiinni, onneksi kotona on saatavilla isompi laukku. Sitä yllättävän paljon sitten kuitenkin tarvitsee erilaisia asioita mukaansa. Vaikka yritin ajatella, että en tarvitse kuin reilun viikon vaatteet (tosin oli vaikea valita, mitä mekkoja haluaa mukaan, kun kaikki näytti niin afrikkahenkisiltä ja juuri sinne sopivilta :)) ja sitten niitä voi pestä. Toinen laukku on täynnä lasten vaatteita ja leluja. Niitä sain paljon ihanilta työkavereiltani. Kiitos! Vaatteet tulevat varmasti tarpeeseen.

Ne jotka eivät vielä tiedä tai ole nähneet, niin kannattaa etsiä sunnuntain 21.10 sunnuntaisuomalainen, ilmestyy ainakin Keskisuomalaisen ja Savon sanomien liitteenä. Sieltä saattanee bongata tutut kasvot. Jutussa on sitten yksi virhe, en ollut Keniassa kuukautta, vaan kaksi. :) Niin ja on siellä toinenkin virhe. Jutussa sanon, että mitä lähemmäksi matka tulee, niin sitä enemmän alan nähdä unia pelottavista tilanteista. Nyt voisin sanoa, että mitä lähemmäksi matka tulee, niin sitä vähemmän ylipäänsä nukun. Jostain syystä tällä kertaa jännitys on tullut uniin ja en saa oikein unta, tai sitten tämä johtuu malariaestolääkkeestä. En oikein edes tiedä, mitä jännitän. Tiedän suurinpiirtein, millaiseen paikkaan olen menossa, se ei jännitä. Kai jollain tavalla jännitän, sitä mitä menemme tekemään. En ole edes Suomessa ollut työssä sairaalamaailmassa ja nyt menen sellaiseen Afrikassa. En osaa yhtään ajatella, mitä tulen kohtaamaan.

Illalla on luvassa sauna kotikotona ja sitten ehkä pari tuntia unta ja kohti seikkailua. Mielessä pyörii, minnehän olen jälleen menossa...? Täällä yritän ehtiä kertoilemaan, että missä olen ja mitä oikein teen. Yrittäkää te saada valkoinen maa tänne minun poissaollessani, niin on mukavampi tulla lumen keskelle kuin synkkään harmaaseen sadekeliin.

Love you,
Anna

Jälleen lähtötunnelmissa

Enpä olisi vuosi sitten uskonut, kun lähdin Keniasta harmituksen, surun, ilon ja itkun sekaisissa tunnelmissa, että tasan vuosi lähdöstä palaan samalle mantereelle takaisin. Lähdimme Keniasta 25.10.2011 ja lähden Tansaniaan 25.10.2012 kuukauden vapaaehtoistyömatkalle. Jotain hämmentävän kohtalollista tässä on. Mielessä pyörii ajatus, että jokin tarkoitus tällä täytyy olla. Unelmat ja haaveet on tehty toteutettaviksi...

Luokkatoverini vinkkasi minulle alkukesästä, että tamperelainen Lymed Oy etsii kahta toimintaterapeuttia tai fysioterapeuttia vapaaehtoistyöhön Tansaniaan. Jonkin aikaa pyörittelin mielessä, että hakisinko vai enkö. Lopulta kaksi päivää ennen hakuajan loppumista päätin laittaa hakemuksen, salaa. Hakuajan loppumisen jälkeisenä päivänä minulle soitettiin polkiessani töistä kotiin, olisinko edelleen halukas lähtemään matkalle. No olinhan minä! En vain ikinä ollut voinut kuvitella, että minut valittaisiin. Puhelun aikana toistin monta kertaa, että "Minähän sanoin hakukirjeessä, etten tiedä painevaatteista mitään...". Puhelimen toisessa päässä naurettiin, että ehdin kyllä oppia ja haluvat minut matkaan jokatapauksessa, onhan minulla kokemusta kehitysmaista. Meitä valittiin kaksi toimintaterapeuttia Jyväskylästä. Matkan tarkoitus on, että viemme kierrätettyjä painevaatteita ja apuvälineitä Tansanian Moshi nimiseen kaupunkiin Kiboshon sairaalaan. Kuukauden aikana koulutamme henkilökuntaa näiden apuvälineiden käyttöön. Painevaatteiden käyttö on minulle edelleen hieman epäselvää, mutta onneksi matkakumppanini tietää niistä enemmän. Olemme tehneet työjaon, että minä turvaudun häneen painevaatteissa ja hän minuun Afrikka-asioissa. :)

Kesän aikana Lymed osti meille lentoliput. Minä selvittelin rokotusasioita. Huokaisin helpotuksesta, kun en tarvinnut kuin polion sekä koleran vahvisteet. Sairaanhoitajakin puhelimessa hämmästeli, että kuinka joku voi lähteä Afrikkaan ja ei tarvitse kuin kaksi rokotetta... Vakuutusasiat on selvitetty, joitakin kokemuksesta opittuja vaatteita on ostettu, niin ja tarvitsemme työvaatteet sairaalaan, jotka on myös hommattu.  Paljon muuta en ole matkan eteen vielä tehnyt, mutta ei kai sitä tarvitsekaan. Viime tipassa sitten pakkaan (liikaa) ja lähden jälleen yhdelle seikkailulle.

Olen minä kesän aikana useaan otteeseen myös miettinyt, onko minusta jälleen tähän. Edellisen reissun keskeytyminen kalvaa mielessä edelleen. Jossain vaiheessa pelkäsin, mitä jos tälle käy samalla tavalla. Olen myös miettinyt, että kuukausi on liian lyhyt aika tehdä yhtään mitään. Olen myös nähnyt painajaisia ikävistä kokemuksista. On siis paljon asioita mielessä, jotka sotivat lähtemistä vastaan. Mutta, sitten on vaan onneksi paljon paljon enemmän asioita, jotka ovat lähtemisen puolesta. Kukaan teistä rakkaista perheenjäsenistä, sukulaisista, ystävistä tai työkavereista ei ole yllättynyt, kun olen kertonut uudesta seikkailustani. Ehkä tunnette minut... :) Haluan täyttää puuttuvan palasen Afrikkapalapelistä (toivottavasti se ei ole viimeinen palapeli, koska haluan lähteä sinne myöhemminkin), haluan jälleen tehdä hetken hyvää työtä, haluan antaa hieman omaa osaamistani, haluan oppia uudesta kulttuurista, haluan saada uuden seikkailun ja kokemuksen elämänmatkalleni.

Toivon jälleen, että voin antaa tällä blogilla teille mahdollisuuden osallistua mielikuvitusmatkalle ja saatte aina pienen hengähdyshetken pimeässä harmaassa arjessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä toivottaen,
Anna