torstai 3. marraskuuta 2011

Kotona ja viimeinen päivä Keniassa

Kotona olen ollut nyt viikon. Ajatukset on edelleen aika sekaisin. Sydän ja tunteet jäi Keniaan, vaikka samalla on hyvä olla kotona. Ajatukset ja tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta olen onnellinen, että sain lähteä kotiin. Tunne oikeasta päätöksestä vahvistui, kun lähtöpäivänä harjoittelupaikan opettajat kertoivat päätöksemme lähteä olevan oikea ja osa opettajista kertoi, että myös heitä pelottaa tilanne, mitä Somalia ja Al-Shabaab päättää tehdä. Mutta toisaalta taas poden itsesyytöstä siitä, että mikä oikeus minulla oli lähteä kotiin "turvaan", kun koulun henkilökunta, lapset ja koko muu Kenian väestö jää paikalle, osaa pelkää, osa ei pelkää, mutta kuitenkin jäävät siihen epävarmaan tilanteeseen. Minua itseäni ei pelottanut oikeastaan missään vaiheessa tämä poliittinen hässäkkä. Mutta toisaalta, en halunnut jäädä katsomaan, mitä tapahtuu. Ei ne uutiset, mitä olen paikallisten lehtien sivuilta lukenut täältä Suomesta käsin, ole olleet kovin mukavaa luettavaa. Edelleen epävarma tilanne jatkuu ja kukaan ei tiedä, mikä tilanne on huomenna tai viikon päästä. Lähdössä ehkä eniten harmittaa se, että lähtöön ei ehtinyt valmistautua. Ei ehtinyt ajatella, että on kolme viikkoa lähtöön, on viikko lähtöön... Sillä tavalla minä jätän hyvästejä, hyvästelemällä paikat ja ihmiset pikkuhiljaa, nyt tähän ei ollut mahdollisuutta. Lähtö tapahtui salaman nopeasti.

Viimeisenä päivänä ehdimme vielä saada paljon hyvää aikaa. Olimme keränneet ystäviemme ja sukulaistemme avulla rahaa, joilla halusimme lahjoittaa koululle soittimia. Olimme huomanneet, että Kenialaiset ja Matharen koulun lapset rakastavat musiikkia. Aina, kun jostakin kuului musiikkia, jokaisen lapsen lanne lähti keikkumaan. Uskomatonta, kuinka afrikkalainen voikaan liikkua niin luontevasti. Me suomalaiset ollaan kyllä uskomattoman kankeita. Harmiksemme kuitenkin huomasimme, että koulun ainoat musiikkivälineet oli muutama vanha kasettisoitin. Päätimme siis ryhtyä tuumasta toimeen ja saimmekin kasaan ison rahasumman, kiitos siitä lahjoittajille. Tiistaina, viimeisenä päivänä, minä ja Sinikka lähdettiin koko ryhmän puolesta kolmen opettajan kanssa ostosreissulle. Hieman siinä koettiin hämmennystä, ei oisi tiedetty että itkeä vai nauraa, kun ajelimme yhdellä alueella ja yhtäkkiä opettajat kertoivat, että tämä on alue jossa kaikki talot ja kaupat on somaleiden omistamia ja alueella asuu oikeastaan vain somaleja, että Kenian poliisi suunnittelee sinne iskuja ja tehotarkkailua. (Niin siis se Kenian poliisi ei tarkoita yhtään samaa kun Suomen poliisi, ei tarkoita välttämättä turvallisuutta.) Siinä me sitten hymyiltiin kauniisti ja oltiin, että eipä tässä mitään... No, onneksi soitinkaupat eivät olleet tällä alueella, ajoimme vain läpi. Pääsimme soitinkauppaan ja saatiin ostettua monta rumpua ja rytmisoitinta. Keskusteltiin vielä opettajien kanssa, että meillä on edelleen rahaa ja jotain voisimme ostaa. Opettajat toivoivat pöytäpianoa. No, se lähdettiin ostamaan. Rahaa jäi edelleen ja se me lahjoitettiin koululle ja toivoimme rehtorin ostavan sillä rahalla koko koululle ruokaa, näin hän lupasi toimia. Palattuamme koululle lasten riemu oli mieletön, kun he näkivät mitä autossa oli. Jokainen lapsi olisi halunnut tulla kantamaan soittimia talteen. Keskustelimme rehtorin kanssa, että suurin toiveemme ja pyyntömme on, että lapset pääsevät käyttämään soittimia viikottain. Saimme rehtorin toimesta kerättyä lapset kokoon ja niin saimme virallisesti luovuttaa soittimet heille. Hieman oli taas outo tunne ja kulttuurinen ero, kun rehtori aivan suoraan kertoi lapsille (huom seassa aivan pieniäkin koululaisia), miksi lähdemme pois maasta. Eräs lapsi viittasi ja kertoi, että Al-Shabaab uhkaa maata ja ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Hieman siinä nieleskeltiin kyyneliä, mutta kai se on niin että maassa maan tavalla. Kenialaisen lapsen on tiedettävä uhka ja siellä väkivalta ja kuolema ovat paljon enemmän läsnä, kun meillä täällä "turvallisessa" pohjolassa. Riemulla ei ollut rajaa, kun lapset pääsivät kokeilemaan soittimia. He saivat suuren lahjan meiltä. Vielä luovutimme opettajille käyttämiämme tarvikkeita ja he saivatkin suuren määrän opetus ja askartelutarvikkeita, joista olivat kiitollisia. Me puolestamme saimme afrikkalaiset asut, kankaat. Ne puettiin meille oikeaoppisesti päälle. Tämän jälkeen nautittiin viimeinen teehetki yhdessä ja sanottiin heippoja puolin ja toisin. Olo oli hieman haikea, kun kaikki päättyi, mutta helpottunut, että oli pääsemässä rakkaitten luo kotiin.

Nyt päässä pyörii edelleen sekavat tunteet, miksi lähdin pois, miksi kaikki päättyi niin äkkiä, ihana olla kotona, en haluaisi olla kotona jne. Mutta yritän kovasti kuvien avulla päästä pois viimeaikaisista ajatuksista ja palata muistoissa taaemmaksi, niihin ihaniin hetkiin. Pitkän ajanhan sain silti olla ja kokea aivan mielettömän uskomattomia asioita. Tutustuin jälleen upeaan maahan, ihmisiin, kulttuuriin, Kenia on sydämessäni aina. Lisäksi sain antaa aikaa ja syliä, palan itsestäni uskomattoman ihanille ja suloisille lapsille. Heistä tulee vielä jotakin suurta, näin uskon. Jälleen sain todistuksen sille ajatukselle, että unelmat ja haaveet on tehty toteutettaviksi! Muistakaa ihanat ihmiset se tosiasia. Maailma on suuri ja ihmeellinen paikka. On uskomatonta, kuinka me ihmiset, saman auringon alla, elämme niin kovin erilaisia elämiä, eriarvoisia mutta silti samanarvoisia. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että minä saan ja minulla on mahdollisuus kokea niistä tavoista edes joitakin. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa..."

Kiitos kaikille tuesta ja kannustuksesta tällä matkalla, joka oli aivan erilainen kun oli taas osannut kuvitella, vaikka oli yrittänyt kuvitella. Halauksia ja voimia!

Pöytäpiano, 8 rumpua ja rytmisoittimet saivat uuden kodin.

Lasten riemulla ei ollut rajaa, kun he ymmärsivät, että soittimet ovat lahja meiltä heille kaikille.