maanantai 24. lokakuuta 2011

Sekavia ajatuksia


Reilu kaksi viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Syynä pitkään aikaan on se, että parissa viikossa on tapahtunut paljon asioita, jopa vähän liikaa, että ihminen voisi sitä käsittää. On ollut hetkiä, että ei ole voinut pysähtyä ja kirjoittaa. Toisaalta hetkittäin on ollut myös niin kiire ja mukavaa tekemistä, että sen takia ei ole ehtinyt pysähtyä ja kirjoittaa. Nyt kuitenkin yritän purkaa sanoiksi parin viikon tapahtumat.

Pari viikkoa sitten oltiin käymässä Nakurussa, hieman pienemmässä kaupungissa parin tunnin ajomatkan päässä. Perjantaina kun olimme aikeessa lähteä matkaan, koulu oli tuolloin kiinni (koska koulun vararehtori oli kuollut edellisellä viikolla ja hänet haudattiin tuolla viikolla, koulu oli niin sanotulla surulomalla). Liikenne Juja Roadilla oli niin kaoottinen, että hetken aikaa siinä matatua odoteltuamme, päätimme että on aika soittaa taksikuskille ja pyytää häntä viemään meidät keskustaan matatuasemalle, joka veisi meidät Nakuruun. Odottelimme kuskia jonkin aikaa, ja sitten päätimme kysyä, millä hinnalla hän ajaisi meidät Nakuruun, koska katsoimme että liikenne on aivan kamala ja emme tulisi ehkä koskaan ehtimään sinne ennen pimeää. Joten, lopulta matkasimme taksilla parin tunnin matkan toiseen kaupunkiin (kokemus se on tämäkin, matkata taksilla kaupungista toiseen). Perillä meillä oli tuttu ihminen, joka järjesti ystävänsä auttamaan meidät keskustasta hotellillemme. Heti Nakuruun päästyämme aistimme sen rauhallisuuden ja ystävällisen ilmapiirin. Saimme kävellä rauhassa, ilman että joku koko ajan huutelee tai osoittelee. Oli ihanan vapauttava tunnelma. Illalla piipahdimme tuttumme kanssa istumassa iltaa paikallisessa ravintolassa. Väsyneinä palasimme hotellillemme tuktukin kyydillä odottamaan seuraavan päivän safaria Lake Nakuruun. Seuraavana aamuna meille oli luvattu aamupala kello 6.00, koska safariautomme tuli meitä hakemaan kello 6.15. Noo, arvata saattaa, että eihän se aamupala ollut valmiina, this is Africa. Meille kuitenkin loihdittiin munakkaat, leivät ja hedelmät, ja olimme auton kyydissä 6.25 mahat täysinä. Lake Nakurun portilla taistelimme hetken aikaa opiskelija-alennusten kanssa, koska meillä oli jo opiskelijakutsukirje olemassa, mutta virkailija oli niin palveluhaluton ja tympeä, että ei antanut opiskelija-alennusta, koska olimme liian vanhoja. Nielimme tappiomme ja lähdimme silti ihastelemaan kaunista luonnonpuistoa. Puisto oli aivan erilainen verrattuna esimerkiksi Masai Maraan. Täällä oli metsää ja järvi. Näimme tuhansia pelikaaneja, tuhansia flamingoja, miljoonia erilaisia lintuja, seeproja, sarvikuonoja, apinoita, kirahveja; aivan mieletön fiilis jälleen kerran. Safarin jälkeen palasimme hotellille ja päiväunien jälkeen lähdimme kaupungille katselemaan ja odottelemaan tuttavamme soittoa. Hän oli kutsunut meidät luokseen illalliselle. Pian pääsimmekin lähtemään hänen luokseen, jonne mentiin boraboralla eli polkupyörätaksilla, se vasta oli jännää… Pääsimme tutustumaan paikalliseen kotiin ja saimme maukasta paikallista ruokaa. Pitkä päivä verotti voimia, ja emme jaksaneet lähteä tanssimaan, vaan siirryimme tuktukilla hotellille nukkumaan. Sunnuntaina vielä istuskeltiin hetki puistossa nauttien rauhasta, jonka jälkeen lähdimme matatulla kohti Nairobin kotia. Matatumatkan alussa koimme mielenkiintoisen tilanteen, kun kaikki matkustajat laitettiin ulos, ja poliisiasemalla jokaisen kassi tutkittiin. Meille kerrottiin, että se on tapana nykyisin kaikissa pitkän matkan matatuissa, koska on ollut aikoja että matatuissa on ollut paljon erilaisia ongelmia. Tämä oli tietysti meistä hyvä turvatoimi. Matka meni hyvin ja ihan oikeassa ajassa, ja näin olimme saaneet viettää taas yhden ikimuistoisen viikonlopun.

Seuraava viikko koulussa meni uudelleen orientoituessa työhön, koska oli edellisen viikon ollut sairaana ja sitten oli ollut tämä suruloma. Lisäksi koululle tuotti harmia, että koulubussin moottori oli hajonnut hautajaisreissulla ja vielä edelleen koulu odottaa jotain ihmettä, että jostain saataisiin uusi moottori, koululla on siis ollut taas vaihteleva määrä lapsia. Me otimme terapiaan, niitä lapsia keitä oli paikalla ja yritimme tehdä heidän kanssaan merkityksellisiä asioita. Täällä merkityksellisiksi asioiksi ovat nousseet keinuminen sekä rentoutuminen. Joidenkin lasten kanssa on yritetty pelata muistipeliä, piirtää tai värittää kuvia, mutta jostain syystä ne eivät onnistu, eivätkö ole näille lapsille niitä tuttuja juttuja, vai mikä on, en tiedä.

Keskiviikkona sainkin rakkaan kummitätini vieraakseni. Ette arvaa, kuinka monta kertaa olen selittänyt mikä on kummitädin ja isoäidin ero, ne kun englanniksi kuulostaa paikallisten mielestä samalle. No, kyllä sitten hoksattiin, kun Kirsi tänne saapui, että paikalle ei saapunut mummi. Oli ihana saada näyttää tärkeälle ihmiselle pala siitä elämästä, mitä täällä koen. Viikonloppuna pääsin näyttämään Nairobin turistipaikkoja, mitkä minulle olivat tuttuja juttuja, mutta Kirsille uusia ja ihmeellisiä, näin näihin asioihin tottuu. Viikonlopun aikana jouduime myös kohtaamaan suru-uutisen. Hän, kenet tapasimme Nakurussa, tuttu joka oli tuttumme tuttu, oli viikko sitten lauantaina menehtynyt auto-onnettomuudessa. Maailmasta aivan liian turhassa onnettomuudessa lähti pois aivan mielettömän suuri sydäminen ja hyvä ihminen. Tuntuu aivan käsittämättömälle, että tunnemme tästä maasta hyvin vähän ihmisiä ja silti kohdallemme sattuu, että yksi heistä menehtyy täällä olomme aikana. Toisaalta oli hyvä, että olimme sille samaiselle päivälle, kun aamuyöstä olimme uutisen saaneet, suunnitelleen taksimatkan turistikohteisiin, jotta oli lähdettävä liikenteen sekaan heti uudelleen. Mutta myönnän, että ne aiemminkin inhottavilta tuntuneet ohitustilanteet, eivät tuntuneet sinä päivänä yhtään mukaville. Miksi hitossa nämä ihmiset eivät voi opetella rauhallista ajotapaa. Saamari, pitääkö sitä olla niin itsekäs, että kun tämä mun oma kaista ei kulje, niin lähden tukkimaan myös tuon vastaantulevien kaista. Oudolta tuntuu silti, että vaikka tämä ajokulttuuri täällä on jotain aivan käsittätöntä, niin olemme silti nähneet aika vähän onnettomuuksia. Suomessa tuntuu, että niitä näkee enemmän. Ehkä täällä tämä on jonkinlainen hallittu kaaos, kun Suomessa taas ihmiset luottaa kaikkien noudattavan sääntöjä, niin sitten ne muutamat törttöilijät saavat hässäköitä aikaan. Arvostan silti suomalaista liikennekulttuuria taas tämän reissun jälkeen todella paljon.

Menneellä viikolla minäkin sain kokea loman. Lähdimme kummitätini kanssa lomalle Mombasaan. ”…kuuman kostean, minä tunsin Mombasa, meren taivaan Afrikan.” Nuo laulun sanat kuvasivat loman tunnelmia aivan täysin. Oli ihanaa, rentouttavaa, kuumaa, hikevää, loistavaa, LOMAA. Nautimme auringosta, lämmöstä ja Intian valtameren tuoksusta. Yhtenä päivänä piipahdettiin myös Mombasan keskustassa katsomassa historiallista vanhaa kaupunkia. Se oli hieno paikka, mutta jollain tavalla ahtaampi ja ehkä siksi ahdistavampi kuin Nairobi. Loput päivät vietimme rantaa kävellen ja rantatuoleilla maaten. Kävimme myös veneretkellä ja päästiin snorklailemaan ja katselemaan kauniita värikkäitä kaloja. Miten sellaisia kaloja voikaan olla olemassa. Minulla meinasi olla aluksi ongelmia hoksata, kuinka snorkkelin kautta hengitetään ja olin jo vähällä luovuttaa, mutta onneksi opas tajusi tämän ja tuli auttamaan minua. Hän antoi minulle kellukkeen, jotta pystyi keskittymään hengittämiseen eikä tarvinnut käyttää energiaa uimiseen. Hän aina vinkkasi minulle, että tule tännepäin, kun oli löytänyt jonkun upean kalan. Oli ihanaa, mieletöntä, uskomatonta, näin aivan valtavasti upeita kaloja. Nyt olen käynyt Mombasassa, siitä mistä joskus on voinut vain unelmoida, niin olenkohan joskus ennenkin todennut, että unelmia pitää olla ja unelmat on tehty toteutettaviksi, taas se tuli todistettua. Mutta niin, pohtija kun olen, niin täytyy myöntää, että jälleen koin syyllisyyttä siitä, että mikä oikeus minulla on mennä ja lomailla tuollaisessa hienossa hotellissa rantalomalla, jonkalaiseen lähes kenelläkään kotialueemme asukkaalla ei ole ikinä kuuna päivänä mahdollisuutta mennä. Tuntuu väärältä tämä maailman eriarvoisuus. Miksi, miksi minulla on oikeus mennä ja nähdä. Toisaalta taas pohdin, että olen silti onnekkaassa asemassa, että minä sentään saan nähdä tästä maasta monta erilaista puolta. Kun taas se yleistettynä perusturisti näkee vain ja ainoastaan ne safarit ja rantatuolit, heillä ei ole pienen pientä käsitystäkään siitä, mitä tämä maa toiselta puolelta on. Kun ei minullakaan loppujenlopuksi ole selvää käsitystä tästä kaikesta, näen vain murto-osan. Mutta olen onnellinen, että saan nähdä edes tämän murto-osan. Sain myös viettää ikimuistoisen loman rakkaan kummitätini kanssa, kiitos siitä Kirsi.

Lauantaina palasimme kotiin Mathareen ja palasimme taas todellisuuteen. Viimeisen kuukauden ajan olemme kuulleet ja Suomessakin on uutisoitu, että tilanne Kenian ja Somalian rajalla ei ole turvallinen, siellä on yhteydenottoja ja joitakin turisteja on kidnapattu ja tapettu. Olimme olleet suurlähetystöön yhteydessä ja sieltä oli sanottu, että matka Mombasaan on turvallista tehdä, varovaisuutta noudattaen. Siispä uskalsimme sinne lähteä. Mutta, kuluneen viikon aikana tilanne on edennyt. Suomessa asioita ei ole niin tarkasti uutisoitu, mutta täällä paikallisissa lehdissä on melko kovaa luettavaa ja se miten paikalliset opettajat varoittavat meitä liikkumasta kaupungilla, ostoskeskuksissa ja isoissa massoissa, ei tunnu hyvältä. Elinalueemme supistuisi todella pieneen. Somalia on uhannut Keniaa itsemurhaiskuilla ja viimeisimmän tiedon mukaan, myös USA sekä Ranska ovat lähteneet mukaan tähän taisteluun. Itse en henkilökohtaisesti ihan täysin ymmärrä koko tilanteen merkitystä ja syitä, en vielä tällä hetkellä ole ollut peloissani, mutta eivät nämä uutiset ole olleet mukavia luettavia. Viikonlopun aikana olimme yhteydessä Suomen opettajiimme sekä kv-koordinaattoriimme, sekä he että me keskustelimme täällä paikallisen rehtorimme kanssa ja lopulta olemme saaneet Suomesta kehoituksen, että me kaikki palaamme Suomeen mahdollisimman pian. Tilanne ei vielä tällä hetkellä ole kaoottinen tai järkyttävän uhkaava, mutta kukaan ei tiedä, mitä se on loppuviikolla tai ensi viikolla. Niinpä me yhdessä meistä vastuussa olevien ihmisten kanssa olemme tehneet päätöksen, että tämä seikkailu tältä erää päättyy tähän. Vaikealta tämä tuntuu ja tuntuu jollain tapaa väärältä, että minä voin lähteä pakoon tätä tilannetta, mutta paikalliset jäävät tänne samaan uhkaan ja pelkoon. Mutta minulle ei enää anneta vaihtoehtoja, vaan minut halutaan Suomeen. Tänään olemme olleet yhteydessä Suomen Suurlähetystöön. Sieltä ei sanottu suoranaista käskyä poistua maasta, mutta luettelivat paikkoja, joihin ei kannata mennä. Vähän harmitti ympäripyöreä vastaus, mutta eivätpä he kai voi muuta sanoa. Päivällä selvitettiin lentojen muuttamista, mutta se olisi tullut todella kalliiksi. Halvemmalla saatiin uudet lennot. Lähden kotimatkalle huomenna tiistaina myöhään illalla ja olen Suomessa, Helsingissä keskiviikkona illalla yhdentoista jälkeen.

Asiat eivät aina mene, niin kuin niiden toivoisi menevän. Joskus ne menevät täysin eri tavalla, kuin oma ajatus niiden haluaisi menevän. Elämä on epäreilua, maailma on epäreilu. Toinen osa minusta haluaisi kovasti jäädä tänne, mutta toinen osa ymmärtää, että nyt on aika mennä kotiin rakkaittensa luo, hengittää sekä purkaa tilanne ja mieli. 

Flamingoja

Snorklaaja, itsekin kuin kala meressä... =)

tiistai 4. lokakuuta 2011

Safarilla Masai Maralla


…joskus sitä on mielessä käynyt haave ja ajatus päästä safarille, mutta ei sitä ole oikein osannut todellisesti haaveilla, Afrikkahan on niin kaukana. Haaveilla on onneksi tapana toteutua. Nyt olen päässyt Afrikkaan ja safarille.

Meidät haettiin kotoa Matharesta perjantaina vähän ennen seitsemää. Ruuhka Nairobissa oli ihan hullu, jälleen kerran, joten seikkailu alkoi slummialueen läpiajolla, jotta pystyttiin kiertämään ruuhkat. Isolta tieltä ollaan nähty vain peltikattomerta, mutta sisällä slummissa meno näytti siltä, mitä jollain tavalla oli osannut kuvitella, mutta sitten taas toisaalta ei osannut yhtään kuvitella. Päästiin alueen ohi hyvin ja matka kohti Masai Maraa alkoi. Parin tunnin ajon jälkeen otimme kyytiin kolme uutta ystävää, espanjalaisen tytön ja kiinalaisen pariskunnan. Yhdessä jatkoimme matkaamme ihastellen mielettömiä maisemia: savannia silmänkantamattomiin. Puusto on niin matalaa, että pystyi näkemään horisontin, huippua. Ajelimme vuoristojen välissä ja vain huokailimme ihastuksesta. Ensimmäiset eläimetkin nähtiin matkalla. Olihan se vähän hassua huomata auton ikkunasta, että kirahvikos se tuolla savannilla jolkottelee… Lähestyessämme Masai Maran luonnonpuistoa huomasimme myös, että varoittelut Kenian teistä ovat totta. Ei voi uskoakaan, miten huonossa kunnossa tiet saattavat olla. Kahden kaistan levyisellä tiellä on asfalttia keskellä noin yhden kaistan verran ja reunoilla hiekkamonttuja, niin että ero asfalttiinkin on korkeussuunnassa joitakin senttejä. Automatka oli siis yhtä hyppimistä ja pomppimista. (Ei ehkä ihmekään, että maha on viikonlopun jäljiltä hieman sekaisin.) Olimme ostaneet All Inclusive paketin, eli siihen kuului kolme ajelua luonnonpuistossa, ruoat ja majoitus teltassa. Kuvittelimme menevämme telttoihin, joka nyt teltasta tulee mieleen, mutta perillä meitä odottivat jätti isot teltat, joissa oli oikeat sängyt (paremmat kuin kotona Matharessa) ja vessat.

Perjantaina teimme ensimmäisen ajelun puistossa ja jo silloin kohtasimme paljon erilaisia eläimiä. Vähän hassulta tuntui, että ajoimme monta autoa peräkkäin ja yritimme bongailla mahdollisimman monia eläimiä. Kuski kuunteli radiopuhelimesta, mikä auto oli löytänyt minkäkin eläimen ja suuntasi uuteen paikkaan. Lauantaina olimme puistoalueella koko päivän, aamusta pitkälle iltapäivään. Päivän aikana ehdittiin nähdä todella paljon eläimiä ja ihastella sanattoman kaunista savannia. Vaikka rakastan suomalaista luontoa, niin kyllä veti hiljaiseksi myös afrikkalainen luonto. Miten kaunis se voikaan olla ja miten raikasta voikaan ilma olla hengittää slummipölyn jälkeen.  Vielä sunnuntaina heräsimme aamuajelulle ja näimme savannin auringonnousun, mieletöntä. Ultra Bran Savanni nukahtaa soi päässä ja sai mielessä kuvitelluille ajatukselle todelliset maisemat. Viikonlopun aikana kohtasimme kiraffit, seeprat, norsut, apinat, gepardit, leijonat, gnut, antiloopit, gasellit, strutsit, hipot, korppikotkat ja useat muut upean väriset linnut, hyeenat, villikoirat, ja muutama magnustikin vilahti koloistaan pikaiselle näytille. Tuntuu, että silmissä olisi pitänyt olla tallentava videokamera, että kaiken mahdollisen näkemän olisi saanut tallennettua muistiin. Kameraan ei saa millään ikuistettua kaikkea niin todellisena kuin sen koki. Hetkittäin piti todistella itselleen ääneen puhumalla, että se olen todella minä joka seison tässä autossa ja näen omilla silmilläni kaiken tämän ihmeellisyyden. Se oli ihan huippua! Ei mulla riitä edes sanat kertomaan sitä tunnetta, mikä siellä autossa istuessa ja seisoessa oli, kun katseli ympärilleen. Iltaisin silmät oli väsyneitä ihmettelystä. Ne kaikki paljon puhutut Afrikan villieläimet on ihan oikeasti olemassa ja totta. Siellä ne asuu savannilla, niitä ei oltu raahattu sinne, että me mennään niitä katsomaan, vaan ne ihan oikeasti elää siellä. Hassua ja samalla ihanaa.

Täytyy silti myöntää, että sisällä pyöri myös toisenlaisia tunteita. Hetkittäin pohdin, että mikä oikeus minulla on mennä ja ihastella rahaa vastaan sitä upeaa luontoa ja upeita eläimiä. Sunnuntaina palatessamme kotiin Matharen slummiin iski päälle ahdistus ja itsesyytös siitä, että minulla ei saisi olla oikeutta kokea tällaista, mihin tässä maassa asuvilla suurimmalla osalla ei ole ikinä varaa tai mahdollisuutta. Miksi muka minä saan mennä ja kokea, elää kuin ”rikas” turisti, joka kuitenkin kaupoissa väitän, että en ole rikas turisti vaan haluan, että minun ei tarvitse maksaa ruoastani valkoisen lisää. Ristiriitaista ja ahdistavaa.

Lauantaina kävimme tutustumassa Maasai kylään. Leirintäalueemme Maasai vartijat veivät meidät rahaa vastaan kotikyläänsä ja esittelivät meille kotejaan sekä elämäntapaansa, ja esittivät pari tanssia. Oli todella mielenkiintoinen vierailu. Jälleen kerran mielessäni mietin ja ääneen pohdittiin, että kyllä me elämme saman auringon alla hyvin erilaisia elämäntyylejä. Lyhyesti kerrottakoon, että Maasai miehellä on useita vaimoja, ensimmäinen asuu aina oikealla puolella. Vaimo rakentaa kodin savesta ja hiekasta. Kylä joudutaan rakentamaan uudelleen noin 9vuoden välein, koska sitten talot menevät huonoon kuntoon. Vaimojen määrä riippuu siitä, paljonko miehellä on karjaa, yleensä vaimo maksaa noin 9lammasta.( En sitten kysynyt, että paljonko minusta olisi vanhemmilleni maksettu, eli äiti ja isi: olen vielä tulossa kotiin.) Mies menee naimisiin noin 20vuotiaana, lähdettyään ensin reilu 15vuotiaana viidakkoon tappamaan leijonan, leijonan tappaminen on miehistymisrituaali. Tähän reissuun menee noin 5vuotta. Nainen menee naimisiin noin 16vuotiaana. Masaiden ruoka koostuu verestä, lihasta ja kasviksista. Näytti siellä olevan myös papuja valmistumassa. Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikka harmittikin että siihenkin kuului rahastaminen, Esittely jälkeen naiset kiikuttivat tekemiään koruja näytille ja niitä olisi pitänyt ostaa kalliilla hinnalla, kalliimmalla kuin Nairobin kaupoissa niitä myydään.

Minulla on toista viikkoa ollut ongelmia mahan kanssa ja vissiin viikonlopun pomputtelu automatkalla ei yhtään oloa helpottanut. Tänään oli pakko antaa periksi ja lähteä lääkäriin. Rehtori järjesti yhden opettajan viemään minut ja Miisan sairaalaan. Oli kyllä melkoinen seikkailu. Ensin ilmottauduttiin ja kirjoitettiin nimet paperiin, kohta meidät kutsuttiin kirjoittamaan lisää tietoja paperiin ja maksamaan noin 6€ ja ohjattiin yläkertaan odottamaan lääkäriä. Lääkäri pyysi huoneeseen, hetken aikaa jutusteli ja antoi lapulla määräyksen labrakokeisiin. Menin uudelleen respaan, maksoin noin 8€ ja kävelin labraan. Pullollinen otettiin verta (huokaus tapahtui, kun näin että hoitaja laittoi käytetyn neulan samannäköiseen purkkiin kun Suomessa käytetyt neulat laitetaan, neula siis toivottavasti oli puhdas). Jäin odottelemaan ja pitkän odotuksen jälkeen lääkäri kutsui huoneeseensa. Hän totesi, että malariaa ei ainakaan ole, että on jokin virus josta ei tiedä, mistä se on tullut. Totesin, että en tiedä minäkään. Lääkäri kirjoitti pari lääkettä. Lähdin niitä hakemaan sairaalan apteekista, taas tuli ensin lasku, joka piti maksaa respaan, noin 6€, ja sitten sain pari lääkepakettia. Nyt sitten jännitetään lähteekö Pakistanissa valmistetut lääkkeet auttamaan ja rauhoittamaan mahan taas ainakin lähes normaaliksi. Toivotaan ja luotan kyllä, että näin käy. Kaikkeen sitä varautui ennen tänne lähtöä, mutta ei tämä sairastaminen koskaan reissussa kivaa ole. Mutta onneksi pelko ei länsimaalaisesta lääkäristä osoittautui vääräksi ja voin todeta, että Aga Khan University Hospital oli siisti ja hyvin kliinisen oloinen. Kokemus se on tämäkin.  

Yksinäinen kilahvi savannilla

Jellona puiden varjossa vahti naarasleijonia vaarallisilta turisteilta

Gepardi... hmm... Se seurasi hetken aika meidän autoa... :)

Norsuja ja norsuvauva, koko auto kuskia myöten huokaili ja huusi, "Hey, baby-elephant!"