Saimme viikko sitten kaksi sosionomiopiskelijaa Jyväskylästä tänne seuraksemme ja työskentelemään. On ollut tosi kiva saada lisäseuraa iltoihin ja jakamaan näkemäämme. Nukumme eri kodeissa, mutta jaamme yhteisen keittiön, ja käytännössä myös vessan ja suihkun. Sanat Kenia, nopeus ja asioiden toimivuus eivät vain sovi samaan lauseeseen. Sähkömme ja vetemme ovat katkeilleet siitä saakka, kun käytössä on periaatteessa ollut kaksi suihkua ja vessaa. Lähes joka aamu olemme joutuneet sanomaan koulun henkilökunnalle, että jotakin on pielessä, se vähän harmittaa kun isolla työllä ovat näitä meille rakentaneet, mutta ei mahda mitään. Nyt selvisi, että toinen suihku on rakennettu huonosti ja siinä on jotenkin liian iso systeemi sulakkeeseen. Meiltä paloi valoista aina sulake, kun joku meni suihkuun. Nyt tämä uudempi suihku on käyttökiellossa. Onneksi kuitenkin on yksi lähes toimiva suihku.
Viikonloppuna minun ja Sinikan tarkoitus oli lähteä Nakurun kaupunkiin ja mennä siellä päivän safarille. Minä sain torstai-perjantai yönä esimmäisen vatsataudin ja ravasin vessassa koko yön. Sitten koko perjantain pohdin, että uskallanko lähteä matkaan. Sitä mietittiin yksin, ja yhdessä, välillä jo rehtorinkin kanssa. Lopulta rehtori antoi yhden lääkejauheen ja sanoi, että kun juot tämän, niin uskallat lähteä. En juonut, mutta päätin silti uskaltaa lähteä. Yksi koulun opettaja lähti meitä saattamaan, että pääsimme oikealle bussille. Kaupungissa selvisi, että kaikki Nairobi-Nakuru välin matatut olivat Nakurussa ja kukaan ei tiennyt milloin ja montako niitä tulee takaisin Nairobiin ja millon kenties lähtevät Nakuruun. Jouduimme palamaan takaisin Mathareen, mielet ehkä hieman apeina. Ei tiennyt oikein, että itkeä vain naura, kun toisaalta harmitti ja toisaalta tilanne oli huvittava. Rupesimme sitten pohtimaan, että mitä keksitään viikonlopuksi. Rehtori hokasi lopulta, että koulultamme oli lähdössä lauantaina iso bussilastillinen paraolympiatapahtumaan, että me voisimme lähteä siihen porukkaan. Heräsimme sitten lauantaina kuudelta, koska meidän oli käsketty olla valmiina seitsemältä. Lähtö tapahtui lopulta yhdeksän aikaan. Tapahtuma oli vissiin paraurheilun jonkin tyypin kunniaksi järjestetty juttu. Osa koulumme oppilaista harjoittelee ahkerasti paraolympialaisia varten ja samoin on kahdessa muussa Nairobilaisessa koulussa. Tähän tapahtumaan osallistui kaikki nämä kolme koulua. Marssimme tapahtuma-alueelle lähes parin tunnin bussimatkan jälkeen. Siellä lapset sitten saivat verrytellä, syödä ja pelata jalkapalloa. Päivä oli todella kuuma ja meidän piti pysytellä lähinnä varjossa, että voimat kestivät. Se hieman harmitti. Täytyy kyllä silti sanoa, että olipahan mielenkiintoinen kokemus.
Sunnuntaina lähdimme sitten noin puolentoista tunnin matkan päässä olevaan Thika kaupunkiin, josta löytyy Del Monte ananasviljelmät sekä Fourteen Falls vesiputoukset. Päivästämme tuli tietämättämme extreme-seikkailu, joka oli kivaa. Tavoitteena oli ylittää putous. Palkkasimme oppaan (joka tuntui ensin hieman hassulta, mutta pian huomasimme oppaan olevan erityisen tärkeä). Tavoitteena oli päästä kuivalta kiveltä seuraavalle kuivalle kivellä. Mutta väleissä oli pitkiä matkoja liukkaita kiviä, jotka lyhyelle ihmiselle oli toisinaan tosi syvälläkin. Virtapaikat oli hyviä, kun virta oli karhentanut kivien pintaa. Käsikädessä letkassa menimme eteenpäin ja selvittiin jalkojen tutinasta huolimatta vain parilla lähes pulahduksella. Meillä kuitenkin oli laukut mukana, ja niissä kamerat, se hieman jännitti. Toisella puolella olikin sitten voittajaolo! Selvittiin huima hieman ehkä pelottavakin seikkailu. Oli aika jatkaa matkaa putouksen reunaa alas ja ihastella neljäätoista putousta. Täytyy sanoa, että oli hieno paikka. Lopuksi menimme vielä pienen pienen joen yli veneellä, jonka hinnasta väännettiin kättä, mutta yli oli päästävä ja lopulta päästiin. Jonkin aikaa vielä lepäiltiin ja syötiin eväitä, nautittiin kauniista maisemasta. Saatiin nauttia koko viikonloppu kauniissa säässä rauhoittavista maisemista, joissa oli raikasta ilmaa hengitettäväksi. Keräsimme voimia tulevalle työviikolle.
Harjoittelussa olemme tällä viikolla jatkaneet toimintaterapiatuokioiden pitämistä. Edelleen tuntuu, että saan tehdä sitä, miksi tänne tulin ja se tuntuu hyvältä. Saan antaa aikaa sitä tarvitseville ja uskon, että teemme myös oikeita ratkaisuja. Tällä viikolla esim. otin cp-vammaisen tytön keinumaan kanssani keinuun, jossa pystyimme istumaan peräkkäin tyttö tavallaan sylissäni. Lähes heti hän rentoutui, tunsin velttouden ja painon käsivarsillani. Tuntui ihan todella hyvältä, koska yleensä tytön lähes jokainen kehonosa on todella jännittynyt. Rupesin hyräilemään joidenkin tuttujen laulujen säveliä, pian tytön kasvoille tuli hymy ja ilo. Jälleen se suurin palkka, mitä tästä työstä voi saada. Tai tänään sain viime viikolla terapiasta ”karanneen” tytön viihtymään luonamme. Hän sai päättää mitä teimme, hypimme jumppapallolla ja keinuimme keinussa. Opettajan vinkistä ovi laitettiin lukkoon, että tyttö ei lähde pois. Se tuntui ensin oudolta, mutta itse asiassa se taisi luoda tyttöön turvaa, hän tiesi että hänen kuuluu olla nyt tässä tilassa. Myös tämä tyttö nojautui keinussa syliini ja naureskeli sekä lauleskeli ääneen, näin että hän nautti. Ehkä ensi kerralla voimme jo tehdä sitä, mitä minä suunnittelen hänen kanssaan tekevän. Samalla olemme myös pohtineet kovasti, että mitä voimme tehdä osan lapsista kanssa. Harmittaa, että kun on lapsia joiden kanssa periaatteessa tiedämme mitä tehdä ja tiedämme, että he ymmärtävät opettajien ohjeita, niin harmittaa että meillä ei ole kieltä kertoa heille ohjeita. Tuntuu todella ahdistavalta, kun ei tiedä mitä tekisi. Olemme päättäneet kuitenkin jatkaa sitkeästi ja kokeilla eri keinoja, mutta tehdä kuitenkin lähes joka kerralla samoja asioita, jotta he ehkä oppisivat, mitä on tarkoitus tehdä. Tänään myös mietitytti yksi oppilas, jonka olemme ajatelleet hyötyvät terapiasta. Jännitimme hänen ottamistaa, tai sitä että lähteekö hän mukaamme, koska yleensä poikaa on vaikea saada lähtemään uuteen paikkaan (silloin avustaja tulee ja repii hänet tuolistaan). Kukaan ei kerro hänelle, mitä tapahtuu ja selvästi näkee, että poika on vain hädissään, kun ei tiedä. Poika on lähtenyt mukaamme hyvin ja hakeutuu seuraamme myös muina aikoina. Tästä tulikin uusi haaste, kuinka saada poika ymmärtämään, että hänellä on oma vuoronsa tulla luoksemme. Juttelimme tänään asiasta opettajien ja rehtorin kanssa ja he kaikki ovat tyytyväisiä, että olemme saaneet yhteyden poikaan ja että hän luottaa meihin. Sovimme, että kokeilemme niin, että otamme pojan jokaisena aamuna terapiaan ja tämän jälkeen, jos hän yrittää edelleen tulla luoksemme, opettajat voivat hänelle kertoa hänen jo olleen terapiassa ja pääsevän sinne seuraavana aamuna uudelleen. Ristiriitainen tilanne, kun haluaisi nimenomaan tälle pojalle antaa aikaa kun tuntuu, että sitä ei oikein kukaan tee, mutta ei haluaisi lisätä opettajien taakkaa sillä, että hän karkailee luokasta meidän peräämme. Toivottavasti tämä ratkaisu auttaisi siihen.
Viikonloppuna on edessä safari Masai Maran luonnonpuistoon. Majoitumme teltoissa hieman alueen ulkopuolella ja pääsemme puistoon ajelulle kolmena päivänä. Olemme buukanneet safarin tutun tutun kautta, joten se tuntuu luotettavalta. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja leijona ei syö meitä. Sieltä kotoa kuuluu viestejä, että on jo viileitä aamuja ja syksy siten pitkällä. Lähetän teille kaikille hieman lämpöä ja valoa täältä alkavan kesän keskeltä.
Tästä alkoi matka ja tavoitteena oli päästä toiselle puolelle... |
Opas auttaa hädässä... |
Yli on päästy ja alaskin, vene vei turvallisesti yli uudelleen... |