Arkea ja seikkailua

Saimme viikko sitten kaksi sosionomiopiskelijaa Jyväskylästä tänne seuraksemme ja työskentelemään. On ollut tosi kiva saada lisäseuraa iltoihin ja jakamaan näkemäämme. Nukumme eri kodeissa, mutta jaamme yhteisen keittiön, ja käytännössä myös vessan ja suihkun. Sanat Kenia, nopeus ja asioiden toimivuus eivät vain sovi samaan lauseeseen. Sähkömme ja vetemme ovat katkeilleet siitä saakka, kun käytössä on periaatteessa ollut kaksi suihkua ja vessaa. Lähes joka aamu olemme joutuneet sanomaan koulun henkilökunnalle, että jotakin on pielessä, se vähän harmittaa kun isolla työllä ovat näitä meille rakentaneet, mutta ei mahda mitään. Nyt selvisi, että toinen suihku on rakennettu huonosti ja siinä on jotenkin liian iso systeemi sulakkeeseen. Meiltä paloi valoista aina sulake, kun joku meni suihkuun. Nyt tämä uudempi suihku on käyttökiellossa. Onneksi kuitenkin on yksi lähes toimiva suihku.  

Viikonloppuna minun ja Sinikan tarkoitus oli lähteä Nakurun kaupunkiin ja mennä siellä päivän safarille. Minä sain torstai-perjantai yönä esimmäisen vatsataudin ja ravasin vessassa koko yön. Sitten koko perjantain pohdin, että uskallanko lähteä matkaan. Sitä mietittiin yksin, ja yhdessä, välillä jo rehtorinkin kanssa. Lopulta rehtori antoi yhden lääkejauheen ja sanoi, että kun juot tämän, niin uskallat lähteä. En juonut, mutta päätin silti uskaltaa lähteä. Yksi koulun opettaja lähti meitä saattamaan, että pääsimme oikealle bussille. Kaupungissa selvisi, että kaikki Nairobi-Nakuru välin matatut olivat Nakurussa ja kukaan ei tiennyt milloin ja montako niitä tulee takaisin Nairobiin ja millon kenties lähtevät Nakuruun. Jouduimme palamaan takaisin Mathareen, mielet ehkä hieman apeina. Ei tiennyt oikein, että itkeä vain naura, kun toisaalta harmitti ja toisaalta tilanne oli huvittava. Rupesimme sitten pohtimaan, että mitä keksitään viikonlopuksi. Rehtori hokasi lopulta, että koulultamme oli lähdössä lauantaina iso bussilastillinen paraolympiatapahtumaan, että me voisimme lähteä siihen porukkaan. Heräsimme sitten lauantaina kuudelta, koska meidän oli käsketty olla valmiina seitsemältä. Lähtö tapahtui lopulta yhdeksän aikaan. Tapahtuma oli vissiin paraurheilun jonkin tyypin kunniaksi järjestetty juttu. Osa koulumme oppilaista harjoittelee ahkerasti paraolympialaisia varten ja samoin on kahdessa muussa Nairobilaisessa koulussa. Tähän tapahtumaan osallistui kaikki nämä kolme koulua. Marssimme tapahtuma-alueelle lähes parin tunnin bussimatkan jälkeen. Siellä lapset sitten saivat verrytellä, syödä ja pelata jalkapalloa. Päivä oli todella kuuma ja meidän piti pysytellä lähinnä varjossa, että voimat kestivät. Se hieman harmitti. Täytyy kyllä silti sanoa, että olipahan mielenkiintoinen kokemus.

Sunnuntaina lähdimme sitten noin puolentoista tunnin matkan päässä olevaan Thika kaupunkiin, josta löytyy Del Monte ananasviljelmät sekä Fourteen Falls vesiputoukset. Päivästämme tuli tietämättämme extreme-seikkailu, joka oli kivaa. Tavoitteena oli ylittää putous. Palkkasimme oppaan (joka tuntui ensin hieman hassulta, mutta pian huomasimme oppaan olevan erityisen tärkeä). Tavoitteena oli päästä kuivalta kiveltä seuraavalle kuivalle kivellä. Mutta väleissä oli pitkiä matkoja liukkaita kiviä, jotka lyhyelle ihmiselle oli toisinaan tosi syvälläkin. Virtapaikat oli hyviä, kun virta oli karhentanut kivien pintaa. Käsikädessä letkassa menimme eteenpäin ja selvittiin jalkojen tutinasta huolimatta vain parilla lähes pulahduksella. Meillä kuitenkin oli laukut mukana, ja niissä kamerat, se hieman jännitti. Toisella puolella olikin sitten voittajaolo! Selvittiin huima hieman ehkä pelottavakin seikkailu. Oli aika jatkaa matkaa putouksen reunaa alas ja ihastella neljäätoista putousta. Täytyy sanoa, että oli hieno paikka. Lopuksi menimme vielä pienen pienen joen yli veneellä, jonka hinnasta väännettiin kättä, mutta yli oli päästävä ja lopulta päästiin. Jonkin aikaa vielä lepäiltiin ja syötiin eväitä, nautittiin kauniista maisemasta. Saatiin nauttia koko viikonloppu kauniissa säässä rauhoittavista maisemista, joissa oli raikasta ilmaa hengitettäväksi. Keräsimme voimia tulevalle työviikolle.

Harjoittelussa olemme tällä viikolla jatkaneet toimintaterapiatuokioiden pitämistä. Edelleen tuntuu, että saan tehdä sitä, miksi tänne tulin ja se tuntuu hyvältä. Saan antaa aikaa sitä tarvitseville ja uskon, että teemme myös oikeita ratkaisuja. Tällä viikolla esim. otin cp-vammaisen tytön keinumaan kanssani keinuun, jossa pystyimme istumaan peräkkäin tyttö tavallaan sylissäni. Lähes heti hän rentoutui, tunsin velttouden ja painon käsivarsillani. Tuntui ihan todella hyvältä, koska yleensä tytön lähes jokainen kehonosa on todella jännittynyt. Rupesin hyräilemään joidenkin tuttujen laulujen säveliä, pian tytön kasvoille tuli hymy ja ilo. Jälleen se suurin palkka, mitä tästä työstä voi saada. Tai tänään sain viime viikolla terapiasta ”karanneen” tytön viihtymään luonamme. Hän sai päättää mitä teimme, hypimme jumppapallolla ja keinuimme keinussa. Opettajan vinkistä ovi laitettiin lukkoon, että tyttö ei lähde pois. Se tuntui ensin oudolta, mutta itse asiassa se taisi luoda tyttöön turvaa, hän tiesi että hänen kuuluu olla nyt tässä tilassa. Myös tämä tyttö nojautui keinussa syliini ja naureskeli sekä lauleskeli ääneen, näin että hän nautti. Ehkä ensi kerralla voimme jo tehdä sitä, mitä minä suunnittelen hänen kanssaan tekevän. Samalla olemme myös pohtineet kovasti, että mitä voimme tehdä osan lapsista kanssa. Harmittaa, että kun on lapsia joiden kanssa periaatteessa tiedämme mitä tehdä ja tiedämme, että he ymmärtävät opettajien ohjeita, niin harmittaa että meillä ei ole kieltä kertoa heille ohjeita. Tuntuu todella ahdistavalta, kun ei tiedä mitä tekisi.  Olemme päättäneet kuitenkin jatkaa sitkeästi ja kokeilla eri keinoja, mutta tehdä kuitenkin lähes joka kerralla samoja asioita, jotta he ehkä oppisivat, mitä on tarkoitus tehdä. Tänään myös mietitytti yksi oppilas, jonka olemme ajatelleet hyötyvät terapiasta. Jännitimme hänen ottamistaa, tai sitä että lähteekö hän mukaamme, koska yleensä poikaa on vaikea saada lähtemään uuteen paikkaan (silloin avustaja tulee ja repii hänet tuolistaan). Kukaan ei kerro hänelle, mitä tapahtuu ja selvästi näkee, että poika on vain hädissään, kun ei tiedä. Poika on lähtenyt mukaamme hyvin ja hakeutuu seuraamme myös muina aikoina. Tästä tulikin uusi haaste, kuinka saada poika ymmärtämään, että hänellä on oma vuoronsa tulla luoksemme. Juttelimme tänään asiasta opettajien ja rehtorin kanssa ja he kaikki ovat tyytyväisiä, että olemme saaneet yhteyden poikaan ja että hän luottaa meihin. Sovimme, että kokeilemme niin, että otamme pojan jokaisena aamuna terapiaan ja tämän jälkeen, jos hän yrittää edelleen tulla luoksemme, opettajat voivat hänelle kertoa hänen jo olleen terapiassa ja pääsevän sinne seuraavana aamuna uudelleen. Ristiriitainen tilanne, kun haluaisi nimenomaan tälle pojalle antaa aikaa kun tuntuu, että sitä ei oikein kukaan tee, mutta ei haluaisi lisätä opettajien taakkaa sillä, että hän karkailee luokasta meidän peräämme.  Toivottavasti tämä ratkaisu auttaisi siihen.

Viikonloppuna on edessä safari Masai Maran luonnonpuistoon. Majoitumme teltoissa hieman alueen ulkopuolella ja pääsemme puistoon ajelulle kolmena päivänä. Olemme buukanneet safarin tutun tutun kautta, joten se tuntuu luotettavalta. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja leijona ei syö meitä. Sieltä kotoa kuuluu viestejä, että on jo viileitä aamuja ja syksy siten pitkällä. Lähetän teille kaikille hieman lämpöä ja valoa täältä alkavan kesän keskeltä. 

Tästä alkoi matka ja tavoitteena oli päästä toiselle puolelle...

Opas auttaa hädässä...

Yli on päästy ja alaskin, vene vei turvallisesti yli uudelleen...

Kuukausi takana

Niin se aika on vierähtänyt, ja yksi kolmasosa tätä seikkailua on takana. Toisaalta tuntuu, että on ollut poissa kotoa jo todella kauan, kun on ehtinyt nähdä ja kokea paljon enemmän asioita, kun yleensä kuukauden aikana ehtii kokea. Toisaalta taas tuntuu, että jo kuukausi seikkailusta on mennyt, että eihän me ehditä tekemään yhtään mitään. Huomenna saamme kaksi sosionomiopiskelijaa Jyväskylästä tänne meidän kanssa oppimaan ja kokemaan. On todella kiva saada joukkoon lisää ja samalla kuulla kuulumisia Suomesta. Niin ja saamme vaatetoimituksen. Kotoa on tilattu pitkähihainen paita ja legginssit, niitä kun pakattu liian vähän mukaan. Aamut ja illat täällä ovat melko viileitä, mutta päivisin on lämmintä, kohti kesää mennään.

Viime lauantaina lähdimme koko päiväksi seikkailemaan. Ensiksi käytiin kaupungilla etsimässä ja ostamassa kankaita. Täällä on todella kauniita ja värikkäitä kankaita, niin minun makuuni. Löysin kauniin mekkokankaan, jonka kävinkin viemässä maanantaina ompelijalle. Nyt jännityksellä odottelen, millainen mekko siellä valmistuu. Kaupungista lähdettiin seikkailemaan matatulla kohti Karen Blixen (kuuluisa kirjailija, joka kirjoittanut Out of African) museota. Linja-autoasemalla kysyttiin matatu numero 24 ovimieheltä, että meneekö matatu museolle. Hän ei oikein tiennyt, mutta lupasi ohjeistaa meidät loppuun saakka. Rohkeasti hyppäsimme kyytiin ja istuimme kyydissä pitkään, kunnes ovimies käski meidän hypätä pois ja odottaa seuraavaa matatua. Hetken aika pohdimme seisoessamme keskellä maaseudulta näyttävää aluetta, että mitähän tapahtuu ja mitähän numeroa odottelemme. Pian tuli matatu 24 (oli normaalin matatun kokoinen, ensimmäinen oli bussin kokoa), hän otti meidät kyytiin ja pysäytti meidät aivan museon kohdalle, kuten matkaopaskirja oli meitä ohjeistanut. Ihmeellistä oli saman numeron eri reitit, mutta näin me selvisimme kuitenkin perille. Käväistiin katsomassa Kazuri Beads & Pottery myymälää. Siellä myydään kauniita helmikoruja sekä keramiikkatöitä, joita yksinhuoltajaäidit olivat tehneet viereisessä tehtaassa ja saavat myyntitulot itselleen. Hienoon asiaan meni siis meidän matkamuistojen rahat. Käytiin katsomassa museo, joka oli ehkä pienoinen pettymys. Jotenkin tuntui hassulta, että yhden ihmisen kodin huoneet on aidattu köysillä ja sitten sitä rahaa vastaan mentiin katsomaan. Olihan se hieno koti ja mielettömät maisemat on Blixenillä ollut, mutta jäin kaipaamaan jotakin. Museolta hypättiin jälleen matatun kyytiin. Tällä kertaa pysähdyttiin ostoskeskukseen rahannostoa varten ja sieltä otimme taksin, jotta pääsimme kuuluisaan Carnivore ravintolaan syömään. Carnivore on lihaseisovapöytä, mutta ruokaa ei tarvitse itse hakea, vaan sitä tuodaan pöytään. Ruokaa tuotiin niin pitkään, kunnes laski lipun alas ja saimme eteemme jälkiruokalistat. Jälkiruokaa ei saanut enää kuin yhtä laatua, mutta ei olisi kyllä juustokakun päälle muuta jaksanutkaan. Olen nyt maistanut possun, lehmän, lampaan, kanan ja kalkkunan lisäksi myös krokotiilia, kamelia ja strutsia… Ehkä sitä ennakkoluulot on joskus hieman hulluja, lihalle nuo maistui siinä missä muutkin. Hyvää oli! (Anteeksi kaikki kasvissyöjät!) Elämyksiä täältä tultiin hakemaan ja niitä on nyt taas saatu. Jatkettiin iltaa vielä hetken aikaa viereisessä Simba Salon yökerhossa. Siellä oli paikalliset opiskelijabileet. Oli hieman erilaiset kuin, mihin Suomessa on tottunut. Samalla tavalla ihmiset istuskeli, jutteli, nautti juomia, mutta erilaista oli se että tanssilattia oli oikeastaan koko ajan täynnä ja erityisesti miehet tanssi kovasti. Niin ja tilattua olisi saanut pöytään. Paikalla oli (kuten täällä joka paikassa) todella paljon henkilökuntaa, niin järjestysmiehiä kuin tarjoilijoita.  Hetken aikaa mekin tanssahdeltiin, kunnes tuttu taksikuskimme haki meidät kotiin. Olemme kuulleet tarinoita, että edelliset ovat joutuneet kiipeämään kotiporttimme yli, kun masait ovat menneet nukkumaan. Olimme kaukaa viisaita ja kysyimme asiaa rehtorilta, joka antoi meille lainaan portin avaimen, näin pääsimme turvallisesti kotiin ilman kiipeilyjä.

Tänään aloitimme toimintaterapian toteuttamisen.  Eilinen päivä piirrettiin kuvakortteja, jotta kommunikointi olisi hieman helpompaa, kun yhteinen kieli on vielä hieman hakusessa. Teimme myös itse väristystehtäviä ja muita kynätehtäviä, meillä ei siis ole tulostinta tai kopiokonetta. Taiteilijataidot pistetään koetukselle. Otamme kerralla yhden tai kaksi lasta ja toteutamme heidän kanssaan toimintaterapiaa. (Se meille puhuttu fysioterapeutti oli sitten todellakin fysioterapeutti, ei siis sekä fysio- että toimintaterapeutti. Mutta kiinnostunut myös meidät työstä. Hieman meitä nauratti ja ihmetytti se, että fysioterapeutti oli puku päällä. Jotenkin se ei mennyt yksiin oman ajatuksen kanssa työstä ja vaatetuksesta. Itse kun pyrkii pitämään mahdollisimman rennot vaatteet.) No, olimme tehneet aikataulun ja näyttäneet sen rehtorille, jonka mielestä aikataulu oli hyvä. Kun tänään oli kahden ensimmäisen lapsen aika, juoksivat he ovelle juuri oikeaan aikaan. Ajattelimme, että onpas hienoa, että rehtori on infonnut opettajia ja opettajat oppilaita, että osaavat tulla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Aloitimme toimintaterapian, josta lapset nauttivat suunnattomasti. Yksikin poika sai leikattua yhden leikkauksen saksilla, ja taputti käsiään yhteen innoissaan onnistumisesta. Ei ollut saksienkäyttö kovin tuttua. Pian näimme, poikien opettajan kävelevän koulun pihalla etsien selvästi jotain. Arvasimme samassa, että poikaahan hän etsi. Avasimme ovemme, jotta hän hoksasi tulla katsomaan myös meidän luokasta. Opettajalta pääsi maailman suurin helpotuksen huokaus, kun poika oli tallessa. Ei heille ollut siis kukaan kertonut, että ketkä lapset ovat terapiassa milloinkin. Aivan sattumalta nämä pojat olivat juosseet meidän luokse meidät nähdessään, olivat vissiin arvanneet että jotakin mukavaa saattaa olla tiedossa, kun meillä oli kasseissa kaikenmaailman askartelutarviketta. Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja kaikki oli tallessa. Hieman harmittaa, että ei varmistettu opettajien tietoisuutta asiasta, mutta kun juuri oikeaan aikaan tulee paikalle oikeat lapset, niin väkisinkin siinä menee ajatukset sekaisin. Arvaatte varmaan, että seuraavat lapset todellakin haettiin luokista ja näytettiin opettajille, että kenet otamme. Nyt myös opettajainhuoneessa on meidän aikataulu, että näkevät myös sieltä suunnitelmamme. Terapiassa oli myös yksi tyttö, jolla on cp-vamma. Minun sylissäni hän piirsi kerhokorttiin kätensä kuvan ja yhdessä leikattiin se irti. Kehumisen jälkeen tyttö nojasi käsivarsiini ja hihkui ääneen. Kerroin opettajalle, joka kertoi sen olleen selvä merkki tytön nauttineen tuokiosta. JES! Juuri tätä vartenhan me tänne tultiin. Tultiin oppimaan toimintaterapian toteuttamisesta, mutta tultiin myös antamaan lapsille mahdollisuus onnistumisen kokemuksiin ja antamaan mahdollisuus osallistua mukavaan toimintaan. Uskon, että meidän on mahdollista saada myös tuloksia aikaan. Ahdistavalta tuntuu se, että kaikki nämä täällä olevat lapset hyötyisivät toimintaterapiasta, mutta millään emme voi antaa kaikille aikaa. Etusijalla ovat nyt he, keihin olemme ehtineet parin viikon aikana tutustua, ja joista olemme heti nähneet, että toimintaterapiasta on hyötyä lapsen kohdalla. Johonkin on pakko vetää raja, ei ole aikaa eikä resursseja.  Onneksi aikataulussamme on vielä hieman väljyyttä, että voimme ottaa muutaman lisälapsen, jos huomaamme, että joku lapsi todella tarvitsee meitä, ja jos joku opettaja toivoo jonkun lapsen pääsevän meidän terapiaamme.

Kuukauden jälkeen asiat täällä ovat tulleet arkisiksi. Muun muassa se, että sähköt menee juuri silloin kun niiden toivoo toimivat on ihan ok. Se, että on koko viikon suunnitellut pitsaperjantaita ja juuri kun on aikeessa aloittaa pitsan leipomisen menee sähköt ja ovat poissa koko illan, on ihan ok ja sitten tehdään uusi suunnitelma: valmistetaan kaasulla pasta ja jauhenlihakastiketta (joka oli otettu sulamaan pitsaa varten) ja leivotaan jälkkäriksi lettuja, kun ne saa paistettua kaasulla. Harmittaahan se, mutta tajuaa että asialle ei voi mitään, niin ei voi. Tai tänään sain juuri pestyä hiukset, laitettua värin päähän ja jäin odottamaan sen vaikutusta, niin meni sähköt. Ei auttanut kun mennä kylmään veteen huuhtelemaan pää. (Joo veden lämmitys toimii sähköllä.) Niin, että joitakin asioita Suomesta kaipaa, mutta toisaalta tuntuu, että Suomessa asiat on tehty liian helpoiksi ja siksi ihmiset valittaa niin kovin helposti. Täällä kun joutuu tekemän työtä, että asiat onnistuu, niin on paljon parempi olokin, kun asiat onnistuu. :)

Kauhun, onnen ja ilon hetkiä

-tunteita, mitä odotinkin täällä kokevani…

Menneenä viikonloppuna koimme ensimmäisen safarin. Lähdettiin katsomaan, mitä Nairobi National Park tarjoaa. Tuttavamme oli hankkinut meille safariauton ja kuskin. Herättiin aamulla puoli kuusi ja meitä oltiin hakemassa noin puoli seitsemän. Aamu on kuulemma paras aika nähdä eläimiä. Hieman jotain hässäkkää oli kuskin ja maksujen kanssa, kun he eivät odottaneet tuttavaamme, joka oli jo maksanut matkan ja meidän oli tarkoitus maksaa hänelle kuittia vastaan. Meiltä pyydettiin rahat uudelleen. Asiaa on sitten jälkikäteen selvitelty, ja tuttumme sai rahat takaisin ainakin vissiin suurimman osan. Välillä olemme jo miettineet, että olikohan hän kenties mukana jotenkin tässä bisneksessä, kun ei ole panikoinut rahojen saamisesta. No, me kuitenkin maksettiin vain se summa, mikä alun perin oli sovittu. Opittiinpa se, että itse kannattaa asiat sopia ja hoitaa, että ei tule turhia välikäsiä. Mutta, safari oli tosi upea. Nähtiin kiraffeja, antilooppeja, gaselleja, monia erilaisia lintuja, sarvikuonoja, buffaloita, seeproja ja leijonia. Huippua! Leijonien näkeminen tuolla on kuulemma hyvää tuuria, ja me nähtiin sekä naaras että uros, jei. Nelisen tuntia kierreltiin puistoa ristiin rastiin ja bongailtiin eläimiä. Kun nähtiin, auto pysähtyi ja noustiin kattoluukusta kurkkimaan ja ottamaan valokuvia. Se oli todellakin mahtava elämys. Myöhemmin on suunnitteilla pari hieman pidempää safaria, joiden toteutumista ei meinaa malttaa odottaa.

Opettajien lakko loppui periaatteessa viikonloppuna. Jos ymmärsimme oikein, niin osa vielä jatkaa lakkoilua. Täällä on ilmeisesti kaksi opettajien ammattijärjestöä. Toinen on lopettanut lakon, koska sai tahtonsa läpi. Tänne palkataan nyt 18,000 opettajaa ja tammikuussa palkataan vielä 5000 lisää. Toinen järjestö jatkaa palkkaneuvotteluita. Mutta, elämä koulullamme on normalisoitunut ja opetustyö alkanut. Maanantaina keskustelimme rehtorin kanssa ja sovittiin, että kierrämme nyt ensin kaikki luokat läpi. Olemme jokaisessa noin päivä. Meille selvisi, josta ei tiedetty, että täällä on fysioterapiahuone, josta löytyi myös toimintaterapiaan soveltuvia välineitä, kuten keinuja, jumppapalloja ja askarteluvälineitä…  Olimme kuulleet, että täällä käy fysioterapeutti silloin tällöin. Nyt selvisi, että hän käy perjantaisin ja osa puhuu, että hän olisi myös toimintaterapeutti. No tämä ehkä selvinnee tulevana perjantaina. Ja ajatuksena on sitten olla perjantait hänen kanssaan, jos se vain hänelle sopii. Ajatuksena on myös, että alamme ottamaan pari lasta kerrallaan toimintaterapiatuokioon. Meillä ei ole harjoittelun ohjaajaa, joten meidän täytyy laittaa kahdestaan viisaat päämme yhteen ja yrittää suunnitella tavoitteellista ja merkityksellistä toimintaterapiaa. Jo kolmen päivän jälkeen on kyllä huomannut, että etenkin hienomotoriikan harjoittelua varmasti kaipaa moni lapsi. Tällä viikolla motivaatio on tullut uudestaan esiin harjoittelun suhteen, kun viime viikko jo ehti vähän sitä latistaa. Luokkia kiertäessä on kyllä päässä virinnyt monenlaisia ajatuksia. Sitä taas huomaa, kuinka Suomessa valitamme aivan liian turhista asioista. Meillä on kaikkialla hyvät työ- ja opiskelutilat (no joo, sisäilma-asiat on asia erikseen, täällä onneksi ilmastointi toimii, kun seinät ei ole yhtä tiiviit kun meillä ja ovet ja ikkunat on koko ajan auki), meillä kouluruoka on monipuolista ja hyvää, opetuksen laatu on erinomaista (ei se turhaan ole Suomen yksi vientituote), vammaisten lasten tahdotaan oppivan asioita kuten erityisesti kommunikaatiokeino… Listaa voisi jatkaa pitkään. En sano, että täällä kaikki on huonosti, ei ollenkaan. Muun muassa tänään olimme luokassa, jossa oikeesti tuntui että opetus oli tavoitteellista ja varmasti ainakin osa opettajista tekee työtä sydämestään. On myös hienoa, että vammaiset lapset on laitettu kouluun. Kolmen kuukauden periodi maksaa perheelle noin 10euroa. Ei kuulosta paljolta, mutta jos jonkun perheen päivätulo on noin 80centtiä, niin tuo kymppi on aika iso raha. Tosin ymmärsimme, että Keniassa on saman lailla oppivelvollisuus kuin Suomessa, kaikkien lasten on käytävä koulua, tai muuten vanhemmat voivat joutua vankilaan tai lapsi voidaan ottaa perheeltä pois. Eli perheiden on hankittava raha lapsen koulunkäyntiin. Julkiset koulut sinänsä ovat ilmaisia, mutta perheet maksavat ruoasta, koulupuvuista ja koulukyydistä.

Suomeenkin kantautui toissapäivänä uutinen, että Nairobin Sinai slummialueella räjähti kaasuputki. Siellä kuoli ainakin sata ihmistä räjähdyksestä syntyneen tulipalon seurauksena. Mutta vissiin edelleenkään ei voida varmasti tietään lopullista uhrien määrää, voidaanko koskaan, kun ei tiedetä paljonko siellä on ihmisiä ollut. Me olemme täällä Matharessa täysin turvassa. Sinai on kuulemma noin 15kilometrin päässä meistä. Surullista on, että tuollaista tapahtuu vieläpä slummissa, jossa ihmiset asuvat todella tiiviisti ja uhriluku nousee helposti suureksi.

Jouduimme eilen kokemaan elämämme ehkä yhden suurimman järkytyksen hetken. Ollessamme kirjakaupassa läheiseltä kadulta alkoi kuulua pamauksia. Heti ei edes tajuttu, mitä tapahtuu, ennen kun kaikki muutkin siirtyivät hyllyjen taakse ja lattialle. Tajuttiin, että joku ampuu. Täällä kaikkien liikkeiden edessä on vartija. Vartija komensi kaikki sisälle, laittoi ovet ja kalterit kiinni. Osa ihmisistä jäi ovelle katsomaan ja osa (Kuten todellakin me!) oli matalana hyllyjen välissä. Voin sanoa, että sydän jyskytti ja pelotti ehkä enemmän kun millon viimeksi... Hetken päästä tilanne rauhoittui hetkeksi ja osa ihmisistä lähti kadulle, mutta pauke alkoikin uudelleen ja taas ovet kiinni ja ihmiset matalaksi. (Eihän tätä tapahdu kun elokuvissa…) En edes tiedä, kauanko tilanne kesti, ei varmaan edes kauan. Ihmiset huomasivat meidän paniikin ja alkoivat rauhoittelemaan, että ei ole hätää. Pian meille kerrottiin, että oli tapahtunut ryöstö ja poliisi yritti laukauksilla pysäyttää rosvot vissiin vain ilmaan ampumalla, että kukaan ei halunnut vahingoittaa ihmisiä. Jonkin aikaa jatkoimme oleilua kaupassa ja lopulta meille sanottiin, että on täysin turvallista mennä takaisin kadulle ja että tämmöinen on todella harvinaista keskikaupungissa. Toivottavasti... Mentiin sitten syömään ja syötiin kyllä nopeesti, vissiin oli hieman adrenaliinia veressä, kun tahti oli kova. Mutta päätettiin uskaltaa tulla edelleen matatulla takaisin kotiin, että tästä ei saa jäädä mikään paniikkia ja pelkoa, keskustaan on uskallettava jatkossakin mennä. Kyllä me ilta kaikenmaailman kolahduksia säikähdettiin. Kun ei sitä ONNEKSI ole tottunut laukausten ääniin ja tietää mitä ase voi aikaan saada. HUH! Mutta kaikki meillä OK! Koulussa kerrottiin tapahtumasta parille opettajalle, ja hekin vakuuttelivat että ei tuommoista tapahdu usein ja olivat pahoillaan, että oli jouduttu semmoinen säikähdys kokemaan, eihän se nyt heidän vika ollut.

Jälleen kerran voin todeta, että olen kaukana kotoa, perheestä ja ystävistä. Mutta tämä on seikkailu, jonka päätin uskaltaa kokea. Ja tiesin, että eteen voi tulla vaikka mitä (en ihan kyllä tätä osannut tai halunnut odottaa). Seikkailu jatkuu, ja olen onnellinen että saan seikkailla, kokea uusia asioita. 

Seeprat Nairobi National Parkissa

Leijonat Nairobi National Parkissa

 

Ensimmäisten harjoittelupäivien ajatuksia

Tai siis paremmin voisi sanoa, että on ollut kova yritys aloittaa harjoittelu. Keniassa on meneillään opettajien lakko. Lakon syy on minusta ihan aiheellinen. Opettajat yrittävät saada hallitusta ymmärtämään, että luokkakoot ovat liian suuria. Normaalissa koulussa opettajalla saattaa olla jopa 80 tai satakin oppilasta. Aivan liikaa, sanon minä. Mutta näin itsekkäästi ajateltuna, miksi sen lakon pitää olla juuri nyt. Olin jo kovasti odottanut pääsemistä työn touhuun. Mutta koska Keniassa kaikilla ei ole televisiota, tule sanomalehteä tai ole edes radiota, kaikki perheet eivät tiedä lakosta. Tästä syystä koululle on tullut lapsia joka päivä. Kahtena ensimmäisenä päivänä heitä oli noin 50 (joka on noin kolmasosa oppilasmäärästä). Torstaina heitä tuli vain noin 25, koska koulubussi ei kulkenut rahapulan vuoksi. Hallitus ei ole antanut määrärahoja ja koska kaikki oppilaat eivät tulleet, eivät he ole saaneet vanhemmilta maksuja, ei siis ole rahaa bensaan. Opettajia on käynyt paikalla joitakin. Osa saattaa olla koko päivän, osa vain piipahtaa. He eivät kuitenkaan opeta. Pelkäävät, että siitä voi syntyä harmia, joku voi alkaa syyllistämään heitä esim. lakkopettureiksi. He ovat siis paikalla huolehtimassa lapsista ja keksivät heille jotain tekemistä. Lapset ovat siivonneet koulun pihaa. Me olemme kyselleet, että mitä voisimme tehdä. Olemme saaneet vastaukseksi, että olkaa vain ja tutustukaa, että tämä on nyt tämmöinen poikkeusviikko (toivottavasti näitä ei ole montaa), että ei kannata tehdä oikein mitään. Torstaina menimme kantamaan oppilaiden kanssa risuja pienempiin kasoihin, että oli tekemistä. Se oli vissiin opettajista hauskaa, koska alkoivat ottaa kännyköillään kuvia. Täällä tehdään kouluruoka itse padassa, joka lämpiää puulla. Joten puuta tarvitaan paljon. Työmme kuitenkin vissiin näytti sen, että oikeasti haluamme olla avuksi. Pian meitä sitten pyydettiin kasveja istuttamaan. Koululla viljellään joitakin kasveja, muun muassa pinaattia ja tomaatteja, itse ja kasvimaata haluttiin laajentaa. Haimme tontin toisesta päästä kasveja maasta ja siirsimme niitä tontin toiseen päähän. Siellä oppilaat tekivät kuokilla koloja maahan, me laitoimme yhden taimen per kolo, laitoimme päälle multaa ja sitten oppilaat kastelivat. Tällä kertaa rehtori tuli ottamaan kuvia. Opettajat ihmettelivät, kun kerroin että olemme Suomessakin istuttaneet kasveja, mutta erilaisia. Luulivat tämän olevan aivan uutta ja ihmeellistä. No ehkä meillä Suomessa nykyisin onkin enemmän työkaluja, täällä kun kaikki tehtiin käsin. Se oli kuitenkin hauskaa. Ja tuli hetkellinen olo tarpeellisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Mietin, että toiminnan kieli on yhteinen kieli. Ei tarvita sanoja, jotta voidaan toimia yhdessä. Totta kai opettajat kertoivat meille englanniksi, mitä tehdään, mutta silti koen että sain yhteyden myös lapsiin. Kun näytimme peukkuja, että hyvin menee. Ja toimimme yhdessä.  Tätä vartenhan minä olen tänne tullut, että teen lasten kanssa asioita yhdessä, mahdollistan toimintaa. Samanlainen tunne on tullut muutamaan otteeseen ollessamme lasten kanssa katsomassa televisiota (ei mitään kehittäviä ohjelmia). Kun televisiosta tulee musiikkia, alkaa suurin osa lapsista hytkymään. Eräskin, luulisin että cp-vammainen, lapsi ojentaa kätensä ja haluaa että niitä heilutetaan musiikin tahdissa. Aivan, jälleen toiminnan mahdollistamista.

Puhun lapsista, tuntuu luontevalta, koska olemme koulussa. Todellisuudessa osa koululaisista on jo aikuisia. Kysyimme yhdenkin oppilaan ikää, ja hän on 25vuotias. Ikiä on todella vaikea arvioida, kun luokka-asteetkaan eivät mene mitenkään loogisesti. Primary 1 luokalla on esim. niin 7 kuin 10vuotiaita. 10vuotias on siksi siellä, että on vasta muuttanut isänsä kanssa Nairobiin ja ei ole ennen ollut koulussa. Hänestä tulee mieleen ADHD, hän ei myöskään juurikaan puhu. Mutta on spesiaali koulussa vissiin lähinnä siksi, että ei ole oppinut koululaisen taitoja, vaikka on jo 10vuotias. Koulussa on ne, kenen vanhemmilla on rahaa laittaa vammainen lapsi kouluun. Tulee onneksi olo, että näistä vammaisista lapsista välitetään, koska perheet haluavat satsata ja maksaa lapsensa koulunkäynnistä, ruoasta, koulupuvusta ja koulukyydistä. Silti taas mietin, että suomalaisten vammaisten lasten perheiden tarpeita huomioidaan kyllä kiitettävän hyvin, vaikka toisinaan tuntuu että Suomessakin asiat voisivat olla paremmin. Mutta kun taas katsoo asiaa toisesta perspektiivistä, niin kyllä meillä on asiat melkoisen hyvin. Täällä esim. ei ole oikeastaan avustajia. Yhdellä lapsella on äiti mukana, ja hän kantaa ison lapsensa reppuselässä ja tulevat kahdella matatulla kouluun. Kotona on kuulemma pyörätuoli, mutta ei voi ottaa sitä matatuun, koska se maksaisi enemmän ja ei ole varaa maksaa enempää. Onneksi koululla on taas pyörätuoli, jotta lasta voi kuljettaa siinä.

Meille kuuluu koulupäivinä lounas koululla. Tai ei sitä kukaan ole meille suoraan sanonut, mutta olemme kuulleet edellisiltä ja ruoka on joka päivä meille annettu. Kello 10 lapset saavat puuron. Meistä se ei kyllä näytä puurolta vaan suoraan sanottuna enemmänkin limalta. Ekana päivänä näimme sen ja kauhulla ajattelimme, että joudumme sitä maistamaan. Minä harvoin ällöän ruokia, mutta se näytti todella vastenmieliseltä. Vältyimme maistamiselta. Sen sijaan me saamme opettajien kanssa teetä ja leipää. Olen joutunut opettelemaan englantilaisen tavan juoda teetä. Teehen on sekoitettu maito valmiiksi. Sokeria lisäten tee kolmantena päivänä maistui jo ihan hyvältä. Lounas on kolmena päivänä ollut riisiä ja marinoitua kaalia. Ihan hyvää, mutta hieman jo toivoisi vaihtelua. Mutta en valita, olemme nyt Afrikassa ja elämme afrikkalaisittain. Ekana päivänä meille annettiin kipot, että voimme mennä omaan kotiin syömään. Näin teimme. Toisena päivänä kukaan ei sanonut mitään, mutta huomasin että siivooja vei samoja kippoja kuin edellisenä päivänä asuntoomme. Menimme taas asuntoon syömään. Kolmantena päivänä odottelimme, kukaan ei sanonut mitään, mutta lopulta yksi opettaja lähti etsimään siivoojaa, että kantaa meille ruoat kotiin. Sanoimme, että voimme kyllä itsekin kantaa kulhot… Toisaalta sitä voisi syödä myös lasten kanssa, mutta toisaalta on kiva syödä omassa rauhassa. Ensinnäkin lapset eivät juo mitään ja saavat niin suuret annokset, että minä en voisi kuvitellakaan syöväni niin paljon kerralla ilman juotavaa. (Kenialaisille lounas on päivän tärkein ruoka ja toisaalta taas näille lapsille ehkä päivän ainoa ruoka, joten hyvä että saavat kunnon annokset.) Mietin myös, että jos tulen kohtaamaan jonkun todella pahan ruoan, on sen syömättä jättäminen omassa kodissa helpompaa kuin lasten nähden. Ristiriitaista, jälleen. Mutta luulenpa, että makuelämyksiä on vielä tiedossa, mitä erilaisimpia.

Mamba village ja Bomas of Kenya

Elämä täällä alkaa pikkuhiljaa muuttua arkisemmaksi. Jokaista asiaa ei enää ihmettele. On aivan normaalia, että kadulta kuuluu möykkää, ”neljän” ruuhka on oikeasti ruuhka, ihmiset tuijottavat kuin julkkiksia ja että rahaa tuntuu olevan monta sataa, kun sitä oikeasti ei olekaan ihan kauheasti, rahayksikkö vain on niin suuri. Iloisia on ne hetket, kun esimerkiksi tiistaina alkoi suihkumme toimia ja siitä jopa keskiviikkoaamuna tuli lämmintä vettä, mutta ei sitten enää tänään. Mutta onni se oli se pienikin hetki. Ehkä sitä lämmintä vettä tulee vielä jonakin toisenakin päivänä ja viileässä vedessä on ainakin se hyvä puoli, että ainakin herää… Tämä viikko muutenkin on mennyt paljon nopeammin kuin ensimmäinen. Ehkä siksi, että alkaa käsittää asuvansa täällä, eikä ole vain lyhyellä lomamatkalla, jossa pitäisi koko aika tapahtua eri asioita. Nyt on lupa myös vain olla. Pitkästä aikaa olen lomalla, jolloin saa nukkua ja olla tekemättä mitään. Ja eiköhän sitä puuhaa ala olemaan, kun harjoittelu alkaa tiistaina.

Keskiviikkoiltana koettiin ensimmäinen kunnon sähkökatko. Ensimmäisellä viikolla sähköt meni useaankin otteeseen päivässä pois, mutta vain hetkeksi. Nyt oli ollut pitkä tauko ja sitten ne meni koko illaksi. Onneksi mukana on taskulamput ja kynttilä, joiden valossa istuimme pitkältä tuntuneen illan ja teimme ristikoita ja lueskelimme. Harmittaa, kun juuri sinä iltana olin sopinut soittelevan Kati-siskon kanssa skypellä ja sitten ei sitä voinut edes yrittää. Seuraavalla kerralla parempi onni.

Torstaina olimme sopineet taksikuskimme kanssa, että lähtisimme Nairobin luonnonpuistoon katsomaan villieläimiä. Kuskimme lisäsi matkaan myös Mamba village reissun (mamba on kiswahilin kielellä krokotiili). Menimme siis katsomaan vauva, teini ja aikuisia krokotiileja. Hui, ne tuntui aika karmeilta ja pelottavilta, vaikka olivatkin turvallisesti häkkien takana. Mutta kun opas kosketti niitä kepillä ja ne sihisten avasivat suunsa, niin ei se ollut mikään ihana näky. Voitin kuitenkin pelkoni ja silitin vauvakrokotiilia ja pidin sitä olallani, no okei opas piti sitä olallani. Näimme myös jättimäisiä kilpikonnia, jotka olivat teinejä, tosin 30 ja 50vuotiaita. Näimme myös jälleen kiraffin ja myös strutseja. Tämän kiraffin elinolo ei vain tuntunut kauhean iloiselle. Pienessä aitauksessa se eleli ilman laumalaisiaan. Tarkoituksenamme oli mennä suoraan National Parkkiin, mutta Mamba Villagen opas kertoi, että ei kannata mennä, koska päivällä eläimiä ei näy. (Oli ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, talvi alkaa kuulemma nyt olla ohi.) En tiedä oliko se oppaan keino saada meidät jäämään, mutta niin me jäimme lounaalle puistoon. Ensin meille tarjottiin järkyttävän kallista lounasmenuta, mutta onneksi saatiin sitten hieman halvemmat listat. Menimme sitten yrittämään National Parkkia. Meille oli kirjoitettu todistus harjoittelupaikasta, että olemme opiskelijoita. Näihin puistoihin ei päässytkään enää opiskelijahinnalla vain suomalaista opiskelijakorttia vilauttamalla (kuten muihin olemme päässeet). Olimme alkuviikosta kuulleet edellisiltä, että opiskelijatodistus pitäisi toimittaa puistojen johtajalle kaksi viikkoa ennen suunniteltua vierailua. Päätimme kuitenkin yrittää, mutta kerrankin jossain asiassa noudatetaan ohjeita, ja me emme päässeet sisälle. Pääsimme kyllä juttusille puiston johtajan kanssa, joka tylsällä ilmeellä ja äänellä totesi, että voivoi ja ette te voi nyt päästä. Lisäksi keskusteluissa selvisi, että minä olen liian VANHA! Täällä ei ymmärretä, että joku saattaa opiskella 27-vuotiaana. Minä en siis tule todennäköisimmin kuitenkaan saamaan opiskelija-alennusta, pitäisi olla 18-23v. No kai me silti yritetään laittaa hakemukset ja katsotaan miten käy. Lopulta puiston johtaja lupasi, että voimme saada Nairobin puistoon päätöksen viikossa (tai siis ehkä vain Sinikka), joten odottelemme sitä ensi viikon ja yritämme mennä sinne uudelleen viikon päästä. Huhhuh. On Suomessa vain niin helppoa ja opiskelija voi olla minkä ikäinen tahansa. Lähdimme kuitenkin katsomaan eläimiä Animal Orphanageen. Luulin meneväni katsomaan todella huonovointisia eläimiä. Meninkin katsomaan pienissä häkeissä olevia ahdistuneen oloisia eläimiä, esim. leijonat vaelsivat häkin yhtä reunaa edes takaisin. Siellä oli orpoja (ainakin niin väitettiin) leijonia, puumia, apinoita, hyeenoja, villikoiria ja joitakin muita. Ehkä se on omaa epävarmuutta, mutta tuntuu hieman kyseenalaiselle, ovatko eläimet oikeasti orpoja ja olisiko niiden silti parempi olla vapaana luonnossa, ja elämä menisi omaa kiertokulkuaan. Taas nämä on näitä elämän eettisiä kysymyksiä. Joka tapauksessa meillä lopulta oli kiva päivä ja nähtiin ja koettiin taas paljon, eläimiähän sitä Afrikassa pitääkin nähdä…

Tänään lauantaina käytiin tutustumassa Bomas of Kenya alueeseen. Eli paikkaan, jossa oli esiteltynä erilaisia afrikkalaisten heimojen kyliä. Ne oli siis museoversioita, mutta tehty oikeasti heinästä ja savesta. Mielenkiintoista retkellä oli se, että enstisaikaan ihmiset ovat vissiin olleet todella pieniä, koska jopa minä pystyin kuvittelemaan olevani kerrankin pitkä, en mahtunut ovista sisään. Ovet olivat todella pieniä. Myös kodit muutenkin oli pieniä, miten niihin sänkyihin on voinut mahtua. (Tosin sängyt täällä meidän kotonakin on pieniä, harvoin mulla ylttää jalat sängyn päähän, mutta täällä ylttää.) Lähes kaikissa heimoissa on ihan ok, että miehellä on monta vaimoa ja kaikki asuvat samassa pihapiirissä. Pihassa oli yleensä, miehen koti, kolmen vaimon koti ruokavarastoineen, poikien koti, tytöt kuulemma asuivat/asuvat äidin kanssa ja yleensä oli vielä isoäidin koti. Hassua, näin on kuulemma eletty vielä joitakin kymmeniä vuosia useissa osissa Afrikka ja jotkin heimot elävät edelleen näin. Pääsimme seuraamaan myös hetkeksi Kenian tanssikilpailuja, sattumalta olivat samassa paikassa. Eri ryhmät esiintyivät. EI ihan päästy varmuuteen, että mitkä kisat olivat kyseessä, kenelle jne. Mutta päästiin me seuraamaan myös kunnon tanssiesitystä. Meille esitettiin afrikkalaisia perinnetansseja. Oli mahtavaa. Harmitti, kun selostuksesta ei saanut selvää, että mikä tanssi milloinkin oli kyseessä. Ainoastaan maasai-heimon tanssi tunnistettiin puvuista. Mutta hienoja ne tanssit oli silti, kaikki. Ja afrikkalaista musiikkia livenä, mieletöntä. Hetken taas olimme todella turisteja, mutta turistina oleminen oli kivaa, upea lauantaipäivän elämys.

Olen ymmärtänyt, että Suomessa alkaa olla jo syksyn merkkejä ilmassa. Onko näin? Täällä vaihtui juuri talvi kevääksi ja kesäksi, eli pelkomme paleltumisesta Keniaan on nyt poissa. Oikeesti, ollaan jo ehditty palella. Mutta nyt loppuviikkoa kohden on vain lämmennyt ja lämmennyt ja päivisin on todella lämmintä.