Otoksia

Kouluauton kunnostus

Kouluauto valmiina

Norsulapset orpokodissa

Giraffe Centre

Ensimmäisen viikon seikkailut

Pari päivää oltiin vain kotosalla tekemättä juurikaan mitään. Seurasimme live-elokuvaa pihamaallamme. Naapurissamme on alue, jota kysyttäessä kutsutaan police campiksi. Asiaa useaan otteeseen kysyttyämme, sanoi yksi taksikuskimme, että se on poliisiasema. Täällä on kahden tai kolmenlaisia poliiseja ja he käyttävät erilaisia uniformuja. Sinisiä uniformuja käyttävät pitävät yllä järjestystä ja seuraavat liikennettä. Naapurissamme olevilla poliiseilla on yllään maastopuvut eli meille tulee mieleen armeijavaatteet. He ovat vissiin varsinaisia poliiseja. He kulkevat naapurissamme sekä kaupungilla ja ostareissa aseet kädessä ja katselevat tuimina. Lisäksi tässä naapurileirissä on useita pieniä ”mökkejä”. Kysyttäessä, keitä he ovat, saimme vastaukseksi, että perheitä kun on kova nälänhätä ja jotain sinnepäin, kaikkea ei aina ymmärrä. Jotenkin yhdistimme heidät pakolaisiin. Yhtenä päivänä siellä jaettiin ruoka-apua. Säkit punnittiin tarkoin perheen koon mukaan. Heillä on kuulemma tarkkaan tiedossa jokaisen perheen koko. 

Koulun pihalla olemme seuranneet koulu-auton kunnostusta. Tullessamme pihaan se näytti ihan romukasalta. Viikossa siitä on tullut kuin uusi auto. Sitä kunnostettiin todellakin käsityönä. Jokainen pienikin osa irrotettiin autosta ja korjattiin, putsattiin ja laitettiin takaisin paikalleen. Maalaaminen se vasta urakka olikin, kun yhteen autoon tuli kolmea väriä. Tuntui säälittävältä kun maalausmiehet laittoivat mm. ikkunoihin useaan otteeseen sanomalehtiä, kun aina tuli joku mutka matkaan ja paperit piti repiä pois. Maalaus suoritettiin suihkumaalaamalla. Uskomatonta millainen kapistus voi olla olemassa, joka toimi moottorina. En osaa selittää sitä, mutta se käynnistettiin kuin ruohonleikkuri vetämällä narusta. Tosin nyt kyseessä oli naru, joka oli ihan tavallista sisal-narua, joka kieputettiin jonkun akselin ympärille ja vedettiin kovasti. Naru oli hyvin hapero, mutta ajoi asiansa. Nyt auto kiiltää uusi puhdas maali pinnassa, sillä on hyvä lähteä hakemaan lapsia kouluun reilun viikon päästä. 

Perjantaina päätimme, että nyt loppuu kotona makoilu ja on uskaltauduttava liikenteeseen. Hyppäsimme matatuun kotikujamme edestä ja aloitimme matatuseikkailun kohti keskustaa. Pieni muistikuva oli ensimmäiseltä kerralta, missä pitää jäädä pois. Onneksi kyydissä oli mukava nainen, joka opasti meidät oikeassa paikassa pois. Hän myös opasti meidät kaupungissa oikealle kujalle. Jäämme matatusta pois kujalla, joka ei ole kaikkein turvallisin, jolta pitää aika sukkelaan siis hipsiä kohti turvallisempia teitä. Nainen kertoi työskentelevänsä järjestössä, joka auttaa maahan tulevia tai jotain sinnepäin. Saimme hänen puhelinnumeronsa, jos haluamme joku päivä oppaan, joka voisi esitellä kaupunkia tai opiskella kulttuuria ja kiswahilin kieltä. Täytyy siis pitää mielessä hänet. No kuitenkin, pääsimme kaupunkiin. Kuljeskelimme parilla kadulla ja löysimme ihania afrikkalaisia esineitä myyviä kauppoja ja ihastelimme niitä. Vielä ei osaa ostoksia tehdä, kun tietää aikaa olevan paljon jäljellä ja pitää päästä vähän käsitykseen hinnoista. Näimme kivan näköisen ruokapaikan, joka osoittautui italialaiseksi, mutta sillä nälkätilalla ei voinut muuta tehdä, kun astella sisään. Näin se on siis koettu italialainen ravintola Keniassa. Mahat täynnä etsimme vielä ruokakaupan, jonka jälkeen piti löytää takaisin kadulle, josta lähti matatu kotiin. Onneksi suuntavaistoni on suhteellisen hyvä ja katu löytyi helposti. Ja melkein saman tien tuli matatu 46 paikalle. Matatut odottavat niin kauan, että ne ovat täynnä ja lähtevät sitten matkaan. Kotikuja tunnistettiin ja päästiin pois oikeassa kohdassa. Näin me siis selvittiin ensimmäinen matatu- ja kaupunkiseikkailu ilman paikallista opasta.  

Lauantaina teimme uuden matatuseikkailun. Lähdimme Westlandiin, joka on yksi alue Nairobista. Sinne piti mennä kahdella matatulla. Vaihtaminen keskustassa onnistui hyvin rehtorilta saaduilla ohjeilla. Ja onneksi pääasiassa ihmiset kuitenkin ovat mukavia ja luotettavia, niinpä matatun raha/ovimies neuvoi meille pysäkiltä reitin ostoskeskukseen. Tiesimme ostarin lähellä olevan myös afrikkalaisia esineitä myyvän torin. Hetken aikaa etsittyämme se tulikin vastaan. Alkoi ahdistava kauppaaminen ja hinnoista tinkiminen. Valkoiselta pyydetään ihan hirmuisia hintoja ja ne saa tosi alas kun vain kehtaa olla tiukka. Se vaan tuntuu suomalaisesta ärsyttävälle, kaipaan Suomesta sitä että hinnat on valmiina ostoksissa ja eivät muutu ihonvärin mukaan. Ostin esimerkiksi kaksi korua, joista myyjä pyysi ensin yhteensä 1500 shillinkiä. Kunnes oli jutusteltu ja selvinnyt että nimeni on Anna (josta kaikki ovat tosi iloisia täällä, koska on myös kenialainen nimi) ja että olemme opiskelijoita, oli hinta pudonnut tonniin. No lopulta ostin korut 400 shillingillä. Eli hinnoista saa paljon pois, kun vaan kehtaa kertoa oman ehdotuksensa. Menimme vielä ostariin, josta saimme kaipaamaamme viiniä. Illat kun on pitkiä, niin on jo monena iltana haikailtu viinin perään. Täällä ei myydä ruokakaupoissa mitään alkoholia. Löydettiin viini, joka sai kaksi tyttöä aika iloisiksi. Käytiin toisessa kaupassa ja heti nenämme edessä näimme Pandan lakuja. Suurin piirtein juoksimme hyllylle, ja kyllä, ne olivat aitoja Vaajakosken Pandan lakuja. Pakkohan sieltä oli laku ostaa. Nyt tiedetään koti-ikävän yllättäessä, mistä saamme siihen helpotusta. Illalla nautiskelimme viinistä, natchojen, itse tehdyn cuacamolen sekä jauhelihan kanssa. Oli siis aika perus lauantai-ilta paikallisella musiikilla höystettynä.

Tänään sunnuntaina olimme sopineet taksikuskiystävämme kanssa, että hän tulee hakemaan meitä kymmenen aikaan ja lähdemme Giraffe Centeriin ja Karen Blixen museoon. George tuli hakemaan meitä puoli yksitoista ja lähdimme matkaan. En tiedä missä oli ollut tietokatkos ja vaikka alkumatkasta puhuimme museosta, emme sinne koskaan menneet. Ajoimmekin ensiksi Animal Orphanageen katsomaan orpoja norsulapsia. Heidät on pelastettu, kun heidän äidit on tapettu joko salametsästäjien toimesta tai kuolleet muuten. Heidät kasvatetaan ja kun ovat tarpeeksi vanhoja heidät päästetään takaisin luontoon, Nairobi National Parkin alueelle. Aika hauskoja otuksia ja sympaattisia ainakin noin pieninä ja kesyinä. Norsuja sai myös  ”silittää” eli koskettaa, kun ne meni ihmisten ohi. Toiseksi mentiin sinne Giraffe Centeriin. Siellä on Rothschild rotuisia giraffeja. Tiesittekö, että giraffeja on eri rotuja, Keniasta niistä voi nähdä kolmea rotua ja koko Afrikassa yhdeksää. Niitä sai syöttää ja yrittää pussata. Pussaus ei tosin onnistunut, vissiin Laura giraffilla oli liikaa syöttäviä käsiä ympärillä. Vähän molemmissa paikoissa oli ristiriitainen olo, että eläimet eivät saa elää täysin vapaana, koska kuitenkin ovat villieläimiä. Mutta ainakin kertomusten mukaan molemmilla paikoilla on hyvät tarkoitukset ja nimenomaan eläinten suojelu on heidän päätarkoitus. Giraffe Centerin avulla, tuon rodun määrää on saatu lisättyä parilla sadalla 1980-luvun jälkeen. Näiden paikkojen jälkeen, George ehdotti, että menemme puistoon, jossa voimme mennä veneretkelle. No mehän innostuimme ajatuksesta ja menimme. Kunnes huomasimme sen tarkoittaneen puistossa olevassa lammessa polkuveneillä veneilyä. Emme innostuneet ajatuksesta. Siispä suuntasimme kotia kohti. Myös taksin kanssa on inhottava keskustella hinnasta, kun ei tiedä mikä olisi hyvä. Olimme kuulleet, että hänen ehdottamansa hinta oli liikaa, siispä olimme tinkineet pois hieman. Kotona hän sitten kertoi, että tuo hinta on ok, mutta selitti että pyysi meiltä enemmän, koska vietti koko päivän meidän kanssa, edelliset oli vain vienyt ja hakenut. No emme olleet pyytäneet jäämään mukaamme ja toisaalta hän pudotti hintaa helposti alaspäin. Kovasti hän kertoi haluavansa olla reilu meitä kohtaan, mutta kun tietää tämän maan tavan hinnoitella, niin on ristiriitainen olo. Pitää siis yrittää löytää kultainen keskitie. Hän on luotettavan oloinen ja mukava kuski/kaveri, mutta sitten taas pelkää, että hänenkin on mahdollista huijata meitä. Ristiriitaista. Ehkä tämä hintavääntö oli hyvä käydä näin alussa, niin hän ei ajattele meidän suostuvan mihin tahansa, vaan pyytää meiltä oikeat summat.

Tällainen on ollut ensimmäinen viikkoni Keniassa. Ja seikkailu on vasta aluillaan. Kaikkeen varmasti tottuu. Kotikadulla kulkeminen on jo nyt luontevampaa, kuin alkuviikosta. Huutelut eivät ahdista enää yhtä paljon, kuin alussa. Vielä kuitenkin vähän…

Tälläinen on kotini

Näkymä terassilta kotikadulle

Meidän koti ylhäällä vasemmalla.

Kahden ekan yön sänky.

Vaatekauppa kadulla, kuva otettu auton ikkunasta.

Meidän huone, kun satiin omat sängyt.

Perillä

Täällä olen Keniassa, Nairobissa, Matharessa. Mathare on yksi Nairobin asuinalueista, yksi isoimmista slummialueista. Kukaan ei osaa sanoa, paljonko Matharessa asuu ihmisiä. Nairobissa arvellaan asuvan 5 miljoonaa ihmistä ja koko Keniassa 40 miljoonaa. Varmasti luvut ovat paljon suurempia, koska ei kaikkia voida millään keinoa laskea. 

Matka tänne sujui hyvin. Helsingissä virkailija hetken väitti, että ei olisi saanut olla kahta laukkua per matkustaja, mutta onneksi meillä oli asiasta sähköposti ja näin saatiin kaikki laukut tsekattua matkaan. Ensimmäinen lentoväli Helsinki-Lontoo tuntui turhauttavalta, malttamattomina oltaisiin haluttu jo siihen oikeaan lentokoneeseen, joka vie meidät määränpäähän. Lontoossa meidän piti mennä uudelleen turvatarkastuksen läpi ja pian olimme puolella, jossa oli kaukomaihin matkaavia ihmisiä, aivan uskomattoman paljon. Olimme hieman kauhuissamme. Lopulta löydettiin lähtöportti ja koneeseen pääsi jo tunti ennen sen lähtöä. Kone oli iso ja hieno. Yhdeksän tunnin matka meni yllättävän nopeasti syöden, hetken elokuvaa katsoen ja torkkuen. Minä nukuin puolen tunnin pätkiä ja nukahtelin onneksi monta kertaa. Heräsin aamupalan tullessa ja siitä olikin enää puolitoista tuntia Nairobiin. Viisumit saatiin pienen jonottamisen jälkeen, maksoi 40euroa kolmeksi kuukaudeksi. Myös rinkkamme hihnalla näkyivät melko lailla heti tulomme jälkeen. Sitten alkoi jännitys, kuinka tunnistamme hakijamme ja onko hän vastassa heti. Meitä kun oli varoitettu Afrikkalaisesta tyylistä, että eivät ole aina välttämättä aikataulussa ihan jo liikenteen takia. Mutta, koulumme rehtori oli Mathare Special kyltin kanssa heti tuloaulan jälkeen odottelemassa. Olo oli helpottunut. Ensimmäisenä halusimme nostaa rahaa, koska tiesimme, että Matharesta sitä ei saa nostettua. Ensimmäinen automaatti ei antanut ulos mitään ja hieman jännitti. Mutta onneksi seuraava automaatti antoi. Rahaa tuli noin kahden sentin nippu. Nostimme siis 10 000 euroa molemmat, joka on noin 80-100euroa. Onneksi jokaisen pankkiautomaatin vieressä seisoo vartija, joten nostaminen sinänsä on turvallista. Tosin ei ole mukava tunne kävellä tietäen, että laukussa on paikallisten silmissä miljoonia. Meitä varten oli varattu taksi, jonka rehtori etsi käsiinsä. Autoon nostettiin kassit ja päästiin ensimmäiselle afrikkalaiselle autoajelulle. Ovet laitettiin heti lukkoon, turvallisuussyistä. Matkalla pysähdyimme ruokakauppaan, että saimme tehtyä jotakin ruokaa. Vähän oli hassu tunne, kun ei oikein tiennyt mitä ostaa. Saatiin kuitenkin kassiin joitakin vihanneksia, jogurttia, leipää ja jauhenlihaa. Rehtori oli tuonut kotiimme valmiiksi hieman vettä, kananmunia, jauhoja, spaghettia ja riisiä. Lopulta pääsimme kotiimme, joka on työharjoittelukoulumme (Mathare Special Training Centre) kanssa samassa pihapiirissä. Kotimme on yläkerrassa parin portin ja lukittavan oven takana, eli olemme turvassa. Lisäksi yöllä meitä vartioi kaksi Masai heimon vartijaa.

Ensimmäinen päivä meni kotia ihmetellessä. Hieman uskaltauduimme lähikujalle kävelemään. Kotiporttimme edestä menee katu, jossa myydään KAIKKEA. Siellä on hedelmiä, vihanneksia, kenkiä, laukkuja, vaatteita, kanoja jne.  Oli se hassua, kaikki muut ihmiset mustia ja me kaksi valkoista siellä joukossa. Ympäriltä kuului huutoja ”Musungu, Musungu…” eli valkoihoinen… Päivän yritimme sinnitellä hereillä, jotta yöllä saisimme nukuttua. Joka olikin sitten turhaa. Lähes koko yön kuului järjetön mekkala ja toisinaan kuulosti siltä, että joku yrittää avata porttejamme. Ehkä se kaikki oli mielikuvitusta, paitsi se mekkala. Seuraavana päivänä meille kerrottiin, että sunnuntaisin ihmisten palatessa (jostakin) he pitävät kovaa ääntä. Vierekkäin samassa sängyssä, saman hyttysverkon alla kuuntelimme ja myönnettäköön, että hieman pelkäsimme. Onneksi eilen meille tultiin illalla esittelemään vartijamme, että nyt tiedämme heidän olevan paikalla, toivottavasti myös toimivat tilanteen tullen. Kaksi yötä nukuimme samassa sängyssä, mutta jotenkin se tuntui oudolle. Niinpä tänään uskaltauduimme kysymään kahta erillistä sänkyä, jollaisista meille mainittiin sunnuntaina tullessamme. Rehtori lupasi ja iltapäivällä ostosreissulta palatessamme meille oli laitettu omat sängyt ja hyttysverkot. Huone alkaa näyttää nyt kotoisammalta. Saimme lisäksi peilin, rehtorin todetessa, että kyllähän naiset sellaisen tarvitsee (rehtori on nainen).

Jo eilen koimme ensimmäisen Matatu matkamme. Matatu on paikallinen linja-auto. Pieni pakettiauto jossa on paikat kuskin ja rahastajan lisäksi 12 matkustajalle. Apuun meille lähti koulun siivoaja, onneksi. Olisi se muuten ollut vielä jännittävämpi seikkailu. Edessä on siis vielä uskaltautuminen yksin matatuun. Matka maksoi 30 shillinkiä, eli ei paljon mitään meidän rahassa. Kaupungissa oli tarkoitus nostaa vuokrarahat, mutta minä olin unohtanut pankkikortin kotiin. Sinikka sai kyllä nostettua. Käytiin myös postissa ja vain kävelemässä ympäriinsä. Parin tunnin jälkeen olimme väsyneitä ja valmiita palamaan kotiimme. Kotona teimme ruokaa ja vain olimme ja ihmettelimme muun muassa koulubussin rakennusurakkaa. Käytössä ollut auto rakennetaan käytännössä kokonaan uudelleen, käsityönä. Tänään lähdimme ystävämme Georgen eli taksikuskimme kyydillä käymään Sarit Centre ostoskeskuksessa, Westlandissa. Soitimme aamulla kymmenen aikaan Georgelle ja kysyimme voisiko hän viedä ja tuoda meidät, lupasi. Hän sanoi puhelimessa around one o´clock… Noniin mitähän se sitten tarkoittaa. Ei oikein tiedetty, voidaanko lähteä käymään kaupassa tai tehdä kotona jotain, kun ei tiedetty oltiinko ymmärretty aika-asia oikein. (This is African style, kuten niin moni täällä ollut on todennut.) Tunnin päästä lähdimme käymään kadulla ostamassa ananasta ja maissia. Ja puoli yhden aikaan George sitten näkyikin kadulla. Hän otti meidät kyytiin, haettiin kotoa laukut ja lähdettiin ostoskeskukseen. Se oli loppujenlopuksi tosi suomalaisen kauppakeskuksen näköinen. Ympäriinsä oli kauppoja ja kahviloita. Pari tuntia kierreltiin ja tehtiin ruokaostoksia. George odotti meitä ulkona ja toi meidät kotiin. Minäkin muistin ottaa pankkikortin matkaan ja sain nostettua vuokrarahat. Aika hurjalta tuntuu ottaa 20 000 rahaa tuhannen euron seteleinä ulos automaatista. No huomenna luovutan ne pois ja maksan siten kuukauden vuokrani. Liikenne täällä on jälleen Suomeen verrattuna kaoottista. Ensinnäkin täällä on liikenne meille väärinpäin, joka tekee jo sinänsä tilanteen näin alussa oudoksi, mutta lisäksi kun täällä ei ole mitään liikennesääntöjä. Se menee kuka ehtii ja sitten töötätään, jos siltä tuntuu. Tiet ovat tosi huonossa kunnossa ja tänään jo tuntui että auto hajoaa, kun meni niin ison tierikon päältä, kolahti ja kovaa. Mutta niin vain jatkoimme matkaa. Henkeä saa jälleen välillä pidätellä, liikenteen seassa.

Näin olen selvinnyt perille ja aloittanut kolmen kuukauden seikkailuni Keniassa. Paljon täällä tulee olemaan ihmeellistä asiaa. Kaikki on niin erilaista, mutta samalla jollakin tapaa niin samanlaista. Hassua.

Kaksi yötä lähtöön...

Istun Lohikoskella, vanhassa huoneessani, katselen ja kuuntelen sateen ropinaa ulkona, samalla kun odottelen pesukoneen pyörimistä. Tuntuu aika uskomattomalle, että kahden yön päästä lähden matkaan. Ja kolmen yön päästä olen perillä Nairobissa, ihan toisenlaisia maisemia katsomassa. Vihdoin olen saanut hankittua kaikki lääkkeet, vakuutukset ja joitakin muita hygieniajuttuja. Kaikista papereista on otettu kopiot. Koti on vielä mullin mallin. Samalla kun olen pakannut ja siivonnut, olen myös heittänyt monta pussilista aivan turhaa roinaa roskiin. Olen muuten aikamoinen tilpehöörin kerääjä, vaikka silti en tykkää tilpehööristä... On ollut ihan hirmuisen vaikea miettiä, mitä kaikkea tarvitsee mukaan, kesäisiä vaatteita mutta paljonko. (Ihan kun minäkään en muka olisi tottunut pakkaamaan...) Neljä päivää olen ollut lomalla ja jokaisena aamuna olen ensimmäisenä miettinyt, että ei ole enää kuin niin ja niin monta yötä lähtöön. Olen kuitenkin onneksi saanut nukuttua hyvin ja en ole enää nähnyt painajaisia, joita vielä kuukausi sitten näin. Olen tavannut ystäviä ja sukulaisia ja kaikkien kanssa on yhdessä ihmetelty, että missähän sitä olen ihan pian. Töiden loppuessa tuntui ihmeelliseltä, että se työsopimukseen merkitty viimeinen työpäivä sitten yhtäkkiä oli, vaikka sopimusta kirjoitettaessa tuntui elokuun puoleen väliin olevan pitkä aika. Kyynelet vierähti poskille, kun töistä lähdin. Jätin tutun turvallisen työpaikan, ihanat työkaverit ja asukkaat, edessä on vieras ja tuntematon harjoittelumaa ja -paikka. Sisälläni on jännitystä, pelon ja ilon sekaisia tunteita. Vaikka kolme kuukautta ajallisesti tuntuu aika lyhyeltä ajalta, tuntuu tässä vaiheessa kolme kuukautta hirmuisen sekavalta aikakäsitykseltä, kun tietää että siihen tulee mahtumaan iloa, pelkoa, jännitystä, ihmetystä, odotusta, ikävää, onnea; kaikkia mahdollisia tunteita. Tuntuu, että lähden todella kauaksi. Toisaalta, kun viime sunnutaina ajelimme koko perhe mökiltä pois ja äiti sanoi, että laita sitten ensi sunnuntaina Anna viesti, että miltä kuu Afrikassa näyttää, mietin että niin, samaa kuuta minä katselen olinpa missä tahansa.

Seuraavan kerran kirjoittelen, kun olen toimivan nettiyhteyden päässä Nairobissa ja kerron, miltä se kuu siellä näyttää. Värikästä syksyä kaikille!