Pari päivää oltiin vain kotosalla tekemättä juurikaan mitään. Seurasimme live-elokuvaa pihamaallamme. Naapurissamme on alue, jota kysyttäessä kutsutaan police campiksi. Asiaa useaan otteeseen kysyttyämme, sanoi yksi taksikuskimme, että se on poliisiasema. Täällä on kahden tai kolmenlaisia poliiseja ja he käyttävät erilaisia uniformuja. Sinisiä uniformuja käyttävät pitävät yllä järjestystä ja seuraavat liikennettä. Naapurissamme olevilla poliiseilla on yllään maastopuvut eli meille tulee mieleen armeijavaatteet. He ovat vissiin varsinaisia poliiseja. He kulkevat naapurissamme sekä kaupungilla ja ostareissa aseet kädessä ja katselevat tuimina. Lisäksi tässä naapurileirissä on useita pieniä ”mökkejä”. Kysyttäessä, keitä he ovat, saimme vastaukseksi, että perheitä kun on kova nälänhätä ja jotain sinnepäin, kaikkea ei aina ymmärrä. Jotenkin yhdistimme heidät pakolaisiin. Yhtenä päivänä siellä jaettiin ruoka-apua. Säkit punnittiin tarkoin perheen koon mukaan. Heillä on kuulemma tarkkaan tiedossa jokaisen perheen koko.
Koulun pihalla olemme seuranneet koulu-auton kunnostusta. Tullessamme pihaan se näytti ihan romukasalta. Viikossa siitä on tullut kuin uusi auto. Sitä kunnostettiin todellakin käsityönä. Jokainen pienikin osa irrotettiin autosta ja korjattiin, putsattiin ja laitettiin takaisin paikalleen. Maalaaminen se vasta urakka olikin, kun yhteen autoon tuli kolmea väriä. Tuntui säälittävältä kun maalausmiehet laittoivat mm. ikkunoihin useaan otteeseen sanomalehtiä, kun aina tuli joku mutka matkaan ja paperit piti repiä pois. Maalaus suoritettiin suihkumaalaamalla. Uskomatonta millainen kapistus voi olla olemassa, joka toimi moottorina. En osaa selittää sitä, mutta se käynnistettiin kuin ruohonleikkuri vetämällä narusta. Tosin nyt kyseessä oli naru, joka oli ihan tavallista sisal-narua, joka kieputettiin jonkun akselin ympärille ja vedettiin kovasti. Naru oli hyvin hapero, mutta ajoi asiansa. Nyt auto kiiltää uusi puhdas maali pinnassa, sillä on hyvä lähteä hakemaan lapsia kouluun reilun viikon päästä.
Perjantaina päätimme, että nyt loppuu kotona makoilu ja on uskaltauduttava liikenteeseen. Hyppäsimme matatuun kotikujamme edestä ja aloitimme matatuseikkailun kohti keskustaa. Pieni muistikuva oli ensimmäiseltä kerralta, missä pitää jäädä pois. Onneksi kyydissä oli mukava nainen, joka opasti meidät oikeassa paikassa pois. Hän myös opasti meidät kaupungissa oikealle kujalle. Jäämme matatusta pois kujalla, joka ei ole kaikkein turvallisin, jolta pitää aika sukkelaan siis hipsiä kohti turvallisempia teitä. Nainen kertoi työskentelevänsä järjestössä, joka auttaa maahan tulevia tai jotain sinnepäin. Saimme hänen puhelinnumeronsa, jos haluamme joku päivä oppaan, joka voisi esitellä kaupunkia tai opiskella kulttuuria ja kiswahilin kieltä. Täytyy siis pitää mielessä hänet. No kuitenkin, pääsimme kaupunkiin. Kuljeskelimme parilla kadulla ja löysimme ihania afrikkalaisia esineitä myyviä kauppoja ja ihastelimme niitä. Vielä ei osaa ostoksia tehdä, kun tietää aikaa olevan paljon jäljellä ja pitää päästä vähän käsitykseen hinnoista. Näimme kivan näköisen ruokapaikan, joka osoittautui italialaiseksi, mutta sillä nälkätilalla ei voinut muuta tehdä, kun astella sisään. Näin se on siis koettu italialainen ravintola Keniassa. Mahat täynnä etsimme vielä ruokakaupan, jonka jälkeen piti löytää takaisin kadulle, josta lähti matatu kotiin. Onneksi suuntavaistoni on suhteellisen hyvä ja katu löytyi helposti. Ja melkein saman tien tuli matatu 46 paikalle. Matatut odottavat niin kauan, että ne ovat täynnä ja lähtevät sitten matkaan. Kotikuja tunnistettiin ja päästiin pois oikeassa kohdassa. Näin me siis selvittiin ensimmäinen matatu- ja kaupunkiseikkailu ilman paikallista opasta.
Lauantaina teimme uuden matatuseikkailun. Lähdimme Westlandiin, joka on yksi alue Nairobista. Sinne piti mennä kahdella matatulla. Vaihtaminen keskustassa onnistui hyvin rehtorilta saaduilla ohjeilla. Ja onneksi pääasiassa ihmiset kuitenkin ovat mukavia ja luotettavia, niinpä matatun raha/ovimies neuvoi meille pysäkiltä reitin ostoskeskukseen. Tiesimme ostarin lähellä olevan myös afrikkalaisia esineitä myyvän torin. Hetken aikaa etsittyämme se tulikin vastaan. Alkoi ahdistava kauppaaminen ja hinnoista tinkiminen. Valkoiselta pyydetään ihan hirmuisia hintoja ja ne saa tosi alas kun vain kehtaa olla tiukka. Se vaan tuntuu suomalaisesta ärsyttävälle, kaipaan Suomesta sitä että hinnat on valmiina ostoksissa ja eivät muutu ihonvärin mukaan. Ostin esimerkiksi kaksi korua, joista myyjä pyysi ensin yhteensä 1500 shillinkiä. Kunnes oli jutusteltu ja selvinnyt että nimeni on Anna (josta kaikki ovat tosi iloisia täällä, koska on myös kenialainen nimi) ja että olemme opiskelijoita, oli hinta pudonnut tonniin. No lopulta ostin korut 400 shillingillä. Eli hinnoista saa paljon pois, kun vaan kehtaa kertoa oman ehdotuksensa. Menimme vielä ostariin, josta saimme kaipaamaamme viiniä. Illat kun on pitkiä, niin on jo monena iltana haikailtu viinin perään. Täällä ei myydä ruokakaupoissa mitään alkoholia. Löydettiin viini, joka sai kaksi tyttöä aika iloisiksi. Käytiin toisessa kaupassa ja heti nenämme edessä näimme Pandan lakuja. Suurin piirtein juoksimme hyllylle, ja kyllä, ne olivat aitoja Vaajakosken Pandan lakuja. Pakkohan sieltä oli laku ostaa. Nyt tiedetään koti-ikävän yllättäessä, mistä saamme siihen helpotusta. Illalla nautiskelimme viinistä, natchojen, itse tehdyn cuacamolen sekä jauhelihan kanssa. Oli siis aika perus lauantai-ilta paikallisella musiikilla höystettynä.
Tänään sunnuntaina olimme sopineet taksikuskiystävämme kanssa, että hän tulee hakemaan meitä kymmenen aikaan ja lähdemme Giraffe Centeriin ja Karen Blixen museoon. George tuli hakemaan meitä puoli yksitoista ja lähdimme matkaan. En tiedä missä oli ollut tietokatkos ja vaikka alkumatkasta puhuimme museosta, emme sinne koskaan menneet. Ajoimmekin ensiksi Animal Orphanageen katsomaan orpoja norsulapsia. Heidät on pelastettu, kun heidän äidit on tapettu joko salametsästäjien toimesta tai kuolleet muuten. Heidät kasvatetaan ja kun ovat tarpeeksi vanhoja heidät päästetään takaisin luontoon, Nairobi National Parkin alueelle. Aika hauskoja otuksia ja sympaattisia ainakin noin pieninä ja kesyinä. Norsuja sai myös ”silittää” eli koskettaa, kun ne meni ihmisten ohi. Toiseksi mentiin sinne Giraffe Centeriin. Siellä on Rothschild rotuisia giraffeja. Tiesittekö, että giraffeja on eri rotuja, Keniasta niistä voi nähdä kolmea rotua ja koko Afrikassa yhdeksää. Niitä sai syöttää ja yrittää pussata. Pussaus ei tosin onnistunut, vissiin Laura giraffilla oli liikaa syöttäviä käsiä ympärillä. Vähän molemmissa paikoissa oli ristiriitainen olo, että eläimet eivät saa elää täysin vapaana, koska kuitenkin ovat villieläimiä. Mutta ainakin kertomusten mukaan molemmilla paikoilla on hyvät tarkoitukset ja nimenomaan eläinten suojelu on heidän päätarkoitus. Giraffe Centerin avulla, tuon rodun määrää on saatu lisättyä parilla sadalla 1980-luvun jälkeen. Näiden paikkojen jälkeen, George ehdotti, että menemme puistoon, jossa voimme mennä veneretkelle. No mehän innostuimme ajatuksesta ja menimme. Kunnes huomasimme sen tarkoittaneen puistossa olevassa lammessa polkuveneillä veneilyä. Emme innostuneet ajatuksesta. Siispä suuntasimme kotia kohti. Myös taksin kanssa on inhottava keskustella hinnasta, kun ei tiedä mikä olisi hyvä. Olimme kuulleet, että hänen ehdottamansa hinta oli liikaa, siispä olimme tinkineet pois hieman. Kotona hän sitten kertoi, että tuo hinta on ok, mutta selitti että pyysi meiltä enemmän, koska vietti koko päivän meidän kanssa, edelliset oli vain vienyt ja hakenut. No emme olleet pyytäneet jäämään mukaamme ja toisaalta hän pudotti hintaa helposti alaspäin. Kovasti hän kertoi haluavansa olla reilu meitä kohtaan, mutta kun tietää tämän maan tavan hinnoitella, niin on ristiriitainen olo. Pitää siis yrittää löytää kultainen keskitie. Hän on luotettavan oloinen ja mukava kuski/kaveri, mutta sitten taas pelkää, että hänenkin on mahdollista huijata meitä. Ristiriitaista. Ehkä tämä hintavääntö oli hyvä käydä näin alussa, niin hän ei ajattele meidän suostuvan mihin tahansa, vaan pyytää meiltä oikeat summat.
Tällainen on ollut ensimmäinen viikkoni Keniassa. Ja seikkailu on vasta aluillaan. Kaikkeen varmasti tottuu. Kotikadulla kulkeminen on jo nyt luontevampaa, kuin alkuviikosta. Huutelut eivät ahdista enää yhtä paljon, kuin alussa. Vielä kuitenkin vähän…