torstai 3. marraskuuta 2011

Kotona ja viimeinen päivä Keniassa

Kotona olen ollut nyt viikon. Ajatukset on edelleen aika sekaisin. Sydän ja tunteet jäi Keniaan, vaikka samalla on hyvä olla kotona. Ajatukset ja tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta olen onnellinen, että sain lähteä kotiin. Tunne oikeasta päätöksestä vahvistui, kun lähtöpäivänä harjoittelupaikan opettajat kertoivat päätöksemme lähteä olevan oikea ja osa opettajista kertoi, että myös heitä pelottaa tilanne, mitä Somalia ja Al-Shabaab päättää tehdä. Mutta toisaalta taas poden itsesyytöstä siitä, että mikä oikeus minulla oli lähteä kotiin "turvaan", kun koulun henkilökunta, lapset ja koko muu Kenian väestö jää paikalle, osaa pelkää, osa ei pelkää, mutta kuitenkin jäävät siihen epävarmaan tilanteeseen. Minua itseäni ei pelottanut oikeastaan missään vaiheessa tämä poliittinen hässäkkä. Mutta toisaalta, en halunnut jäädä katsomaan, mitä tapahtuu. Ei ne uutiset, mitä olen paikallisten lehtien sivuilta lukenut täältä Suomesta käsin, ole olleet kovin mukavaa luettavaa. Edelleen epävarma tilanne jatkuu ja kukaan ei tiedä, mikä tilanne on huomenna tai viikon päästä. Lähdössä ehkä eniten harmittaa se, että lähtöön ei ehtinyt valmistautua. Ei ehtinyt ajatella, että on kolme viikkoa lähtöön, on viikko lähtöön... Sillä tavalla minä jätän hyvästejä, hyvästelemällä paikat ja ihmiset pikkuhiljaa, nyt tähän ei ollut mahdollisuutta. Lähtö tapahtui salaman nopeasti.

Viimeisenä päivänä ehdimme vielä saada paljon hyvää aikaa. Olimme keränneet ystäviemme ja sukulaistemme avulla rahaa, joilla halusimme lahjoittaa koululle soittimia. Olimme huomanneet, että Kenialaiset ja Matharen koulun lapset rakastavat musiikkia. Aina, kun jostakin kuului musiikkia, jokaisen lapsen lanne lähti keikkumaan. Uskomatonta, kuinka afrikkalainen voikaan liikkua niin luontevasti. Me suomalaiset ollaan kyllä uskomattoman kankeita. Harmiksemme kuitenkin huomasimme, että koulun ainoat musiikkivälineet oli muutama vanha kasettisoitin. Päätimme siis ryhtyä tuumasta toimeen ja saimmekin kasaan ison rahasumman, kiitos siitä lahjoittajille. Tiistaina, viimeisenä päivänä, minä ja Sinikka lähdettiin koko ryhmän puolesta kolmen opettajan kanssa ostosreissulle. Hieman siinä koettiin hämmennystä, ei oisi tiedetty että itkeä vai nauraa, kun ajelimme yhdellä alueella ja yhtäkkiä opettajat kertoivat, että tämä on alue jossa kaikki talot ja kaupat on somaleiden omistamia ja alueella asuu oikeastaan vain somaleja, että Kenian poliisi suunnittelee sinne iskuja ja tehotarkkailua. (Niin siis se Kenian poliisi ei tarkoita yhtään samaa kun Suomen poliisi, ei tarkoita välttämättä turvallisuutta.) Siinä me sitten hymyiltiin kauniisti ja oltiin, että eipä tässä mitään... No, onneksi soitinkaupat eivät olleet tällä alueella, ajoimme vain läpi. Pääsimme soitinkauppaan ja saatiin ostettua monta rumpua ja rytmisoitinta. Keskusteltiin vielä opettajien kanssa, että meillä on edelleen rahaa ja jotain voisimme ostaa. Opettajat toivoivat pöytäpianoa. No, se lähdettiin ostamaan. Rahaa jäi edelleen ja se me lahjoitettiin koululle ja toivoimme rehtorin ostavan sillä rahalla koko koululle ruokaa, näin hän lupasi toimia. Palattuamme koululle lasten riemu oli mieletön, kun he näkivät mitä autossa oli. Jokainen lapsi olisi halunnut tulla kantamaan soittimia talteen. Keskustelimme rehtorin kanssa, että suurin toiveemme ja pyyntömme on, että lapset pääsevät käyttämään soittimia viikottain. Saimme rehtorin toimesta kerättyä lapset kokoon ja niin saimme virallisesti luovuttaa soittimet heille. Hieman oli taas outo tunne ja kulttuurinen ero, kun rehtori aivan suoraan kertoi lapsille (huom seassa aivan pieniäkin koululaisia), miksi lähdemme pois maasta. Eräs lapsi viittasi ja kertoi, että Al-Shabaab uhkaa maata ja ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Hieman siinä nieleskeltiin kyyneliä, mutta kai se on niin että maassa maan tavalla. Kenialaisen lapsen on tiedettävä uhka ja siellä väkivalta ja kuolema ovat paljon enemmän läsnä, kun meillä täällä "turvallisessa" pohjolassa. Riemulla ei ollut rajaa, kun lapset pääsivät kokeilemaan soittimia. He saivat suuren lahjan meiltä. Vielä luovutimme opettajille käyttämiämme tarvikkeita ja he saivatkin suuren määrän opetus ja askartelutarvikkeita, joista olivat kiitollisia. Me puolestamme saimme afrikkalaiset asut, kankaat. Ne puettiin meille oikeaoppisesti päälle. Tämän jälkeen nautittiin viimeinen teehetki yhdessä ja sanottiin heippoja puolin ja toisin. Olo oli hieman haikea, kun kaikki päättyi, mutta helpottunut, että oli pääsemässä rakkaitten luo kotiin.

Nyt päässä pyörii edelleen sekavat tunteet, miksi lähdin pois, miksi kaikki päättyi niin äkkiä, ihana olla kotona, en haluaisi olla kotona jne. Mutta yritän kovasti kuvien avulla päästä pois viimeaikaisista ajatuksista ja palata muistoissa taaemmaksi, niihin ihaniin hetkiin. Pitkän ajanhan sain silti olla ja kokea aivan mielettömän uskomattomia asioita. Tutustuin jälleen upeaan maahan, ihmisiin, kulttuuriin, Kenia on sydämessäni aina. Lisäksi sain antaa aikaa ja syliä, palan itsestäni uskomattoman ihanille ja suloisille lapsille. Heistä tulee vielä jotakin suurta, näin uskon. Jälleen sain todistuksen sille ajatukselle, että unelmat ja haaveet on tehty toteutettaviksi! Muistakaa ihanat ihmiset se tosiasia. Maailma on suuri ja ihmeellinen paikka. On uskomatonta, kuinka me ihmiset, saman auringon alla, elämme niin kovin erilaisia elämiä, eriarvoisia mutta silti samanarvoisia. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että minä saan ja minulla on mahdollisuus kokea niistä tavoista edes joitakin. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa..."

Kiitos kaikille tuesta ja kannustuksesta tällä matkalla, joka oli aivan erilainen kun oli taas osannut kuvitella, vaikka oli yrittänyt kuvitella. Halauksia ja voimia!

Pöytäpiano, 8 rumpua ja rytmisoittimet saivat uuden kodin.

Lasten riemulla ei ollut rajaa, kun he ymmärsivät, että soittimet ovat lahja meiltä heille kaikille.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Sekavia ajatuksia


Reilu kaksi viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Syynä pitkään aikaan on se, että parissa viikossa on tapahtunut paljon asioita, jopa vähän liikaa, että ihminen voisi sitä käsittää. On ollut hetkiä, että ei ole voinut pysähtyä ja kirjoittaa. Toisaalta hetkittäin on ollut myös niin kiire ja mukavaa tekemistä, että sen takia ei ole ehtinyt pysähtyä ja kirjoittaa. Nyt kuitenkin yritän purkaa sanoiksi parin viikon tapahtumat.

Pari viikkoa sitten oltiin käymässä Nakurussa, hieman pienemmässä kaupungissa parin tunnin ajomatkan päässä. Perjantaina kun olimme aikeessa lähteä matkaan, koulu oli tuolloin kiinni (koska koulun vararehtori oli kuollut edellisellä viikolla ja hänet haudattiin tuolla viikolla, koulu oli niin sanotulla surulomalla). Liikenne Juja Roadilla oli niin kaoottinen, että hetken aikaa siinä matatua odoteltuamme, päätimme että on aika soittaa taksikuskille ja pyytää häntä viemään meidät keskustaan matatuasemalle, joka veisi meidät Nakuruun. Odottelimme kuskia jonkin aikaa, ja sitten päätimme kysyä, millä hinnalla hän ajaisi meidät Nakuruun, koska katsoimme että liikenne on aivan kamala ja emme tulisi ehkä koskaan ehtimään sinne ennen pimeää. Joten, lopulta matkasimme taksilla parin tunnin matkan toiseen kaupunkiin (kokemus se on tämäkin, matkata taksilla kaupungista toiseen). Perillä meillä oli tuttu ihminen, joka järjesti ystävänsä auttamaan meidät keskustasta hotellillemme. Heti Nakuruun päästyämme aistimme sen rauhallisuuden ja ystävällisen ilmapiirin. Saimme kävellä rauhassa, ilman että joku koko ajan huutelee tai osoittelee. Oli ihanan vapauttava tunnelma. Illalla piipahdimme tuttumme kanssa istumassa iltaa paikallisessa ravintolassa. Väsyneinä palasimme hotellillemme tuktukin kyydillä odottamaan seuraavan päivän safaria Lake Nakuruun. Seuraavana aamuna meille oli luvattu aamupala kello 6.00, koska safariautomme tuli meitä hakemaan kello 6.15. Noo, arvata saattaa, että eihän se aamupala ollut valmiina, this is Africa. Meille kuitenkin loihdittiin munakkaat, leivät ja hedelmät, ja olimme auton kyydissä 6.25 mahat täysinä. Lake Nakurun portilla taistelimme hetken aikaa opiskelija-alennusten kanssa, koska meillä oli jo opiskelijakutsukirje olemassa, mutta virkailija oli niin palveluhaluton ja tympeä, että ei antanut opiskelija-alennusta, koska olimme liian vanhoja. Nielimme tappiomme ja lähdimme silti ihastelemaan kaunista luonnonpuistoa. Puisto oli aivan erilainen verrattuna esimerkiksi Masai Maraan. Täällä oli metsää ja järvi. Näimme tuhansia pelikaaneja, tuhansia flamingoja, miljoonia erilaisia lintuja, seeproja, sarvikuonoja, apinoita, kirahveja; aivan mieletön fiilis jälleen kerran. Safarin jälkeen palasimme hotellille ja päiväunien jälkeen lähdimme kaupungille katselemaan ja odottelemaan tuttavamme soittoa. Hän oli kutsunut meidät luokseen illalliselle. Pian pääsimmekin lähtemään hänen luokseen, jonne mentiin boraboralla eli polkupyörätaksilla, se vasta oli jännää… Pääsimme tutustumaan paikalliseen kotiin ja saimme maukasta paikallista ruokaa. Pitkä päivä verotti voimia, ja emme jaksaneet lähteä tanssimaan, vaan siirryimme tuktukilla hotellille nukkumaan. Sunnuntaina vielä istuskeltiin hetki puistossa nauttien rauhasta, jonka jälkeen lähdimme matatulla kohti Nairobin kotia. Matatumatkan alussa koimme mielenkiintoisen tilanteen, kun kaikki matkustajat laitettiin ulos, ja poliisiasemalla jokaisen kassi tutkittiin. Meille kerrottiin, että se on tapana nykyisin kaikissa pitkän matkan matatuissa, koska on ollut aikoja että matatuissa on ollut paljon erilaisia ongelmia. Tämä oli tietysti meistä hyvä turvatoimi. Matka meni hyvin ja ihan oikeassa ajassa, ja näin olimme saaneet viettää taas yhden ikimuistoisen viikonlopun.

Seuraava viikko koulussa meni uudelleen orientoituessa työhön, koska oli edellisen viikon ollut sairaana ja sitten oli ollut tämä suruloma. Lisäksi koululle tuotti harmia, että koulubussin moottori oli hajonnut hautajaisreissulla ja vielä edelleen koulu odottaa jotain ihmettä, että jostain saataisiin uusi moottori, koululla on siis ollut taas vaihteleva määrä lapsia. Me otimme terapiaan, niitä lapsia keitä oli paikalla ja yritimme tehdä heidän kanssaan merkityksellisiä asioita. Täällä merkityksellisiksi asioiksi ovat nousseet keinuminen sekä rentoutuminen. Joidenkin lasten kanssa on yritetty pelata muistipeliä, piirtää tai värittää kuvia, mutta jostain syystä ne eivät onnistu, eivätkö ole näille lapsille niitä tuttuja juttuja, vai mikä on, en tiedä.

Keskiviikkona sainkin rakkaan kummitätini vieraakseni. Ette arvaa, kuinka monta kertaa olen selittänyt mikä on kummitädin ja isoäidin ero, ne kun englanniksi kuulostaa paikallisten mielestä samalle. No, kyllä sitten hoksattiin, kun Kirsi tänne saapui, että paikalle ei saapunut mummi. Oli ihana saada näyttää tärkeälle ihmiselle pala siitä elämästä, mitä täällä koen. Viikonloppuna pääsin näyttämään Nairobin turistipaikkoja, mitkä minulle olivat tuttuja juttuja, mutta Kirsille uusia ja ihmeellisiä, näin näihin asioihin tottuu. Viikonlopun aikana jouduime myös kohtaamaan suru-uutisen. Hän, kenet tapasimme Nakurussa, tuttu joka oli tuttumme tuttu, oli viikko sitten lauantaina menehtynyt auto-onnettomuudessa. Maailmasta aivan liian turhassa onnettomuudessa lähti pois aivan mielettömän suuri sydäminen ja hyvä ihminen. Tuntuu aivan käsittämättömälle, että tunnemme tästä maasta hyvin vähän ihmisiä ja silti kohdallemme sattuu, että yksi heistä menehtyy täällä olomme aikana. Toisaalta oli hyvä, että olimme sille samaiselle päivälle, kun aamuyöstä olimme uutisen saaneet, suunnitelleen taksimatkan turistikohteisiin, jotta oli lähdettävä liikenteen sekaan heti uudelleen. Mutta myönnän, että ne aiemminkin inhottavilta tuntuneet ohitustilanteet, eivät tuntuneet sinä päivänä yhtään mukaville. Miksi hitossa nämä ihmiset eivät voi opetella rauhallista ajotapaa. Saamari, pitääkö sitä olla niin itsekäs, että kun tämä mun oma kaista ei kulje, niin lähden tukkimaan myös tuon vastaantulevien kaista. Oudolta tuntuu silti, että vaikka tämä ajokulttuuri täällä on jotain aivan käsittätöntä, niin olemme silti nähneet aika vähän onnettomuuksia. Suomessa tuntuu, että niitä näkee enemmän. Ehkä täällä tämä on jonkinlainen hallittu kaaos, kun Suomessa taas ihmiset luottaa kaikkien noudattavan sääntöjä, niin sitten ne muutamat törttöilijät saavat hässäköitä aikaan. Arvostan silti suomalaista liikennekulttuuria taas tämän reissun jälkeen todella paljon.

Menneellä viikolla minäkin sain kokea loman. Lähdimme kummitätini kanssa lomalle Mombasaan. ”…kuuman kostean, minä tunsin Mombasa, meren taivaan Afrikan.” Nuo laulun sanat kuvasivat loman tunnelmia aivan täysin. Oli ihanaa, rentouttavaa, kuumaa, hikevää, loistavaa, LOMAA. Nautimme auringosta, lämmöstä ja Intian valtameren tuoksusta. Yhtenä päivänä piipahdettiin myös Mombasan keskustassa katsomassa historiallista vanhaa kaupunkia. Se oli hieno paikka, mutta jollain tavalla ahtaampi ja ehkä siksi ahdistavampi kuin Nairobi. Loput päivät vietimme rantaa kävellen ja rantatuoleilla maaten. Kävimme myös veneretkellä ja päästiin snorklailemaan ja katselemaan kauniita värikkäitä kaloja. Miten sellaisia kaloja voikaan olla olemassa. Minulla meinasi olla aluksi ongelmia hoksata, kuinka snorkkelin kautta hengitetään ja olin jo vähällä luovuttaa, mutta onneksi opas tajusi tämän ja tuli auttamaan minua. Hän antoi minulle kellukkeen, jotta pystyi keskittymään hengittämiseen eikä tarvinnut käyttää energiaa uimiseen. Hän aina vinkkasi minulle, että tule tännepäin, kun oli löytänyt jonkun upean kalan. Oli ihanaa, mieletöntä, uskomatonta, näin aivan valtavasti upeita kaloja. Nyt olen käynyt Mombasassa, siitä mistä joskus on voinut vain unelmoida, niin olenkohan joskus ennenkin todennut, että unelmia pitää olla ja unelmat on tehty toteutettaviksi, taas se tuli todistettua. Mutta niin, pohtija kun olen, niin täytyy myöntää, että jälleen koin syyllisyyttä siitä, että mikä oikeus minulla on mennä ja lomailla tuollaisessa hienossa hotellissa rantalomalla, jonkalaiseen lähes kenelläkään kotialueemme asukkaalla ei ole ikinä kuuna päivänä mahdollisuutta mennä. Tuntuu väärältä tämä maailman eriarvoisuus. Miksi, miksi minulla on oikeus mennä ja nähdä. Toisaalta taas pohdin, että olen silti onnekkaassa asemassa, että minä sentään saan nähdä tästä maasta monta erilaista puolta. Kun taas se yleistettynä perusturisti näkee vain ja ainoastaan ne safarit ja rantatuolit, heillä ei ole pienen pientä käsitystäkään siitä, mitä tämä maa toiselta puolelta on. Kun ei minullakaan loppujenlopuksi ole selvää käsitystä tästä kaikesta, näen vain murto-osan. Mutta olen onnellinen, että saan nähdä edes tämän murto-osan. Sain myös viettää ikimuistoisen loman rakkaan kummitätini kanssa, kiitos siitä Kirsi.

Lauantaina palasimme kotiin Mathareen ja palasimme taas todellisuuteen. Viimeisen kuukauden ajan olemme kuulleet ja Suomessakin on uutisoitu, että tilanne Kenian ja Somalian rajalla ei ole turvallinen, siellä on yhteydenottoja ja joitakin turisteja on kidnapattu ja tapettu. Olimme olleet suurlähetystöön yhteydessä ja sieltä oli sanottu, että matka Mombasaan on turvallista tehdä, varovaisuutta noudattaen. Siispä uskalsimme sinne lähteä. Mutta, kuluneen viikon aikana tilanne on edennyt. Suomessa asioita ei ole niin tarkasti uutisoitu, mutta täällä paikallisissa lehdissä on melko kovaa luettavaa ja se miten paikalliset opettajat varoittavat meitä liikkumasta kaupungilla, ostoskeskuksissa ja isoissa massoissa, ei tunnu hyvältä. Elinalueemme supistuisi todella pieneen. Somalia on uhannut Keniaa itsemurhaiskuilla ja viimeisimmän tiedon mukaan, myös USA sekä Ranska ovat lähteneet mukaan tähän taisteluun. Itse en henkilökohtaisesti ihan täysin ymmärrä koko tilanteen merkitystä ja syitä, en vielä tällä hetkellä ole ollut peloissani, mutta eivät nämä uutiset ole olleet mukavia luettavia. Viikonlopun aikana olimme yhteydessä Suomen opettajiimme sekä kv-koordinaattoriimme, sekä he että me keskustelimme täällä paikallisen rehtorimme kanssa ja lopulta olemme saaneet Suomesta kehoituksen, että me kaikki palaamme Suomeen mahdollisimman pian. Tilanne ei vielä tällä hetkellä ole kaoottinen tai järkyttävän uhkaava, mutta kukaan ei tiedä, mitä se on loppuviikolla tai ensi viikolla. Niinpä me yhdessä meistä vastuussa olevien ihmisten kanssa olemme tehneet päätöksen, että tämä seikkailu tältä erää päättyy tähän. Vaikealta tämä tuntuu ja tuntuu jollain tapaa väärältä, että minä voin lähteä pakoon tätä tilannetta, mutta paikalliset jäävät tänne samaan uhkaan ja pelkoon. Mutta minulle ei enää anneta vaihtoehtoja, vaan minut halutaan Suomeen. Tänään olemme olleet yhteydessä Suomen Suurlähetystöön. Sieltä ei sanottu suoranaista käskyä poistua maasta, mutta luettelivat paikkoja, joihin ei kannata mennä. Vähän harmitti ympäripyöreä vastaus, mutta eivätpä he kai voi muuta sanoa. Päivällä selvitettiin lentojen muuttamista, mutta se olisi tullut todella kalliiksi. Halvemmalla saatiin uudet lennot. Lähden kotimatkalle huomenna tiistaina myöhään illalla ja olen Suomessa, Helsingissä keskiviikkona illalla yhdentoista jälkeen.

Asiat eivät aina mene, niin kuin niiden toivoisi menevän. Joskus ne menevät täysin eri tavalla, kuin oma ajatus niiden haluaisi menevän. Elämä on epäreilua, maailma on epäreilu. Toinen osa minusta haluaisi kovasti jäädä tänne, mutta toinen osa ymmärtää, että nyt on aika mennä kotiin rakkaittensa luo, hengittää sekä purkaa tilanne ja mieli. 

Flamingoja

Snorklaaja, itsekin kuin kala meressä... =)

tiistai 4. lokakuuta 2011

Safarilla Masai Maralla


…joskus sitä on mielessä käynyt haave ja ajatus päästä safarille, mutta ei sitä ole oikein osannut todellisesti haaveilla, Afrikkahan on niin kaukana. Haaveilla on onneksi tapana toteutua. Nyt olen päässyt Afrikkaan ja safarille.

Meidät haettiin kotoa Matharesta perjantaina vähän ennen seitsemää. Ruuhka Nairobissa oli ihan hullu, jälleen kerran, joten seikkailu alkoi slummialueen läpiajolla, jotta pystyttiin kiertämään ruuhkat. Isolta tieltä ollaan nähty vain peltikattomerta, mutta sisällä slummissa meno näytti siltä, mitä jollain tavalla oli osannut kuvitella, mutta sitten taas toisaalta ei osannut yhtään kuvitella. Päästiin alueen ohi hyvin ja matka kohti Masai Maraa alkoi. Parin tunnin ajon jälkeen otimme kyytiin kolme uutta ystävää, espanjalaisen tytön ja kiinalaisen pariskunnan. Yhdessä jatkoimme matkaamme ihastellen mielettömiä maisemia: savannia silmänkantamattomiin. Puusto on niin matalaa, että pystyi näkemään horisontin, huippua. Ajelimme vuoristojen välissä ja vain huokailimme ihastuksesta. Ensimmäiset eläimetkin nähtiin matkalla. Olihan se vähän hassua huomata auton ikkunasta, että kirahvikos se tuolla savannilla jolkottelee… Lähestyessämme Masai Maran luonnonpuistoa huomasimme myös, että varoittelut Kenian teistä ovat totta. Ei voi uskoakaan, miten huonossa kunnossa tiet saattavat olla. Kahden kaistan levyisellä tiellä on asfalttia keskellä noin yhden kaistan verran ja reunoilla hiekkamonttuja, niin että ero asfalttiinkin on korkeussuunnassa joitakin senttejä. Automatka oli siis yhtä hyppimistä ja pomppimista. (Ei ehkä ihmekään, että maha on viikonlopun jäljiltä hieman sekaisin.) Olimme ostaneet All Inclusive paketin, eli siihen kuului kolme ajelua luonnonpuistossa, ruoat ja majoitus teltassa. Kuvittelimme menevämme telttoihin, joka nyt teltasta tulee mieleen, mutta perillä meitä odottivat jätti isot teltat, joissa oli oikeat sängyt (paremmat kuin kotona Matharessa) ja vessat.

Perjantaina teimme ensimmäisen ajelun puistossa ja jo silloin kohtasimme paljon erilaisia eläimiä. Vähän hassulta tuntui, että ajoimme monta autoa peräkkäin ja yritimme bongailla mahdollisimman monia eläimiä. Kuski kuunteli radiopuhelimesta, mikä auto oli löytänyt minkäkin eläimen ja suuntasi uuteen paikkaan. Lauantaina olimme puistoalueella koko päivän, aamusta pitkälle iltapäivään. Päivän aikana ehdittiin nähdä todella paljon eläimiä ja ihastella sanattoman kaunista savannia. Vaikka rakastan suomalaista luontoa, niin kyllä veti hiljaiseksi myös afrikkalainen luonto. Miten kaunis se voikaan olla ja miten raikasta voikaan ilma olla hengittää slummipölyn jälkeen.  Vielä sunnuntaina heräsimme aamuajelulle ja näimme savannin auringonnousun, mieletöntä. Ultra Bran Savanni nukahtaa soi päässä ja sai mielessä kuvitelluille ajatukselle todelliset maisemat. Viikonlopun aikana kohtasimme kiraffit, seeprat, norsut, apinat, gepardit, leijonat, gnut, antiloopit, gasellit, strutsit, hipot, korppikotkat ja useat muut upean väriset linnut, hyeenat, villikoirat, ja muutama magnustikin vilahti koloistaan pikaiselle näytille. Tuntuu, että silmissä olisi pitänyt olla tallentava videokamera, että kaiken mahdollisen näkemän olisi saanut tallennettua muistiin. Kameraan ei saa millään ikuistettua kaikkea niin todellisena kuin sen koki. Hetkittäin piti todistella itselleen ääneen puhumalla, että se olen todella minä joka seison tässä autossa ja näen omilla silmilläni kaiken tämän ihmeellisyyden. Se oli ihan huippua! Ei mulla riitä edes sanat kertomaan sitä tunnetta, mikä siellä autossa istuessa ja seisoessa oli, kun katseli ympärilleen. Iltaisin silmät oli väsyneitä ihmettelystä. Ne kaikki paljon puhutut Afrikan villieläimet on ihan oikeasti olemassa ja totta. Siellä ne asuu savannilla, niitä ei oltu raahattu sinne, että me mennään niitä katsomaan, vaan ne ihan oikeasti elää siellä. Hassua ja samalla ihanaa.

Täytyy silti myöntää, että sisällä pyöri myös toisenlaisia tunteita. Hetkittäin pohdin, että mikä oikeus minulla on mennä ja ihastella rahaa vastaan sitä upeaa luontoa ja upeita eläimiä. Sunnuntaina palatessamme kotiin Matharen slummiin iski päälle ahdistus ja itsesyytös siitä, että minulla ei saisi olla oikeutta kokea tällaista, mihin tässä maassa asuvilla suurimmalla osalla ei ole ikinä varaa tai mahdollisuutta. Miksi muka minä saan mennä ja kokea, elää kuin ”rikas” turisti, joka kuitenkin kaupoissa väitän, että en ole rikas turisti vaan haluan, että minun ei tarvitse maksaa ruoastani valkoisen lisää. Ristiriitaista ja ahdistavaa.

Lauantaina kävimme tutustumassa Maasai kylään. Leirintäalueemme Maasai vartijat veivät meidät rahaa vastaan kotikyläänsä ja esittelivät meille kotejaan sekä elämäntapaansa, ja esittivät pari tanssia. Oli todella mielenkiintoinen vierailu. Jälleen kerran mielessäni mietin ja ääneen pohdittiin, että kyllä me elämme saman auringon alla hyvin erilaisia elämäntyylejä. Lyhyesti kerrottakoon, että Maasai miehellä on useita vaimoja, ensimmäinen asuu aina oikealla puolella. Vaimo rakentaa kodin savesta ja hiekasta. Kylä joudutaan rakentamaan uudelleen noin 9vuoden välein, koska sitten talot menevät huonoon kuntoon. Vaimojen määrä riippuu siitä, paljonko miehellä on karjaa, yleensä vaimo maksaa noin 9lammasta.( En sitten kysynyt, että paljonko minusta olisi vanhemmilleni maksettu, eli äiti ja isi: olen vielä tulossa kotiin.) Mies menee naimisiin noin 20vuotiaana, lähdettyään ensin reilu 15vuotiaana viidakkoon tappamaan leijonan, leijonan tappaminen on miehistymisrituaali. Tähän reissuun menee noin 5vuotta. Nainen menee naimisiin noin 16vuotiaana. Masaiden ruoka koostuu verestä, lihasta ja kasviksista. Näytti siellä olevan myös papuja valmistumassa. Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikka harmittikin että siihenkin kuului rahastaminen, Esittely jälkeen naiset kiikuttivat tekemiään koruja näytille ja niitä olisi pitänyt ostaa kalliilla hinnalla, kalliimmalla kuin Nairobin kaupoissa niitä myydään.

Minulla on toista viikkoa ollut ongelmia mahan kanssa ja vissiin viikonlopun pomputtelu automatkalla ei yhtään oloa helpottanut. Tänään oli pakko antaa periksi ja lähteä lääkäriin. Rehtori järjesti yhden opettajan viemään minut ja Miisan sairaalaan. Oli kyllä melkoinen seikkailu. Ensin ilmottauduttiin ja kirjoitettiin nimet paperiin, kohta meidät kutsuttiin kirjoittamaan lisää tietoja paperiin ja maksamaan noin 6€ ja ohjattiin yläkertaan odottamaan lääkäriä. Lääkäri pyysi huoneeseen, hetken aikaa jutusteli ja antoi lapulla määräyksen labrakokeisiin. Menin uudelleen respaan, maksoin noin 8€ ja kävelin labraan. Pullollinen otettiin verta (huokaus tapahtui, kun näin että hoitaja laittoi käytetyn neulan samannäköiseen purkkiin kun Suomessa käytetyt neulat laitetaan, neula siis toivottavasti oli puhdas). Jäin odottelemaan ja pitkän odotuksen jälkeen lääkäri kutsui huoneeseensa. Hän totesi, että malariaa ei ainakaan ole, että on jokin virus josta ei tiedä, mistä se on tullut. Totesin, että en tiedä minäkään. Lääkäri kirjoitti pari lääkettä. Lähdin niitä hakemaan sairaalan apteekista, taas tuli ensin lasku, joka piti maksaa respaan, noin 6€, ja sitten sain pari lääkepakettia. Nyt sitten jännitetään lähteekö Pakistanissa valmistetut lääkkeet auttamaan ja rauhoittamaan mahan taas ainakin lähes normaaliksi. Toivotaan ja luotan kyllä, että näin käy. Kaikkeen sitä varautui ennen tänne lähtöä, mutta ei tämä sairastaminen koskaan reissussa kivaa ole. Mutta onneksi pelko ei länsimaalaisesta lääkäristä osoittautui vääräksi ja voin todeta, että Aga Khan University Hospital oli siisti ja hyvin kliinisen oloinen. Kokemus se on tämäkin.  

Yksinäinen kilahvi savannilla

Jellona puiden varjossa vahti naarasleijonia vaarallisilta turisteilta

Gepardi... hmm... Se seurasi hetken aika meidän autoa... :)

Norsuja ja norsuvauva, koko auto kuskia myöten huokaili ja huusi, "Hey, baby-elephant!"

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Arkea ja seikkailua

Saimme viikko sitten kaksi sosionomiopiskelijaa Jyväskylästä tänne seuraksemme ja työskentelemään. On ollut tosi kiva saada lisäseuraa iltoihin ja jakamaan näkemäämme. Nukumme eri kodeissa, mutta jaamme yhteisen keittiön, ja käytännössä myös vessan ja suihkun. Sanat Kenia, nopeus ja asioiden toimivuus eivät vain sovi samaan lauseeseen. Sähkömme ja vetemme ovat katkeilleet siitä saakka, kun käytössä on periaatteessa ollut kaksi suihkua ja vessaa. Lähes joka aamu olemme joutuneet sanomaan koulun henkilökunnalle, että jotakin on pielessä, se vähän harmittaa kun isolla työllä ovat näitä meille rakentaneet, mutta ei mahda mitään. Nyt selvisi, että toinen suihku on rakennettu huonosti ja siinä on jotenkin liian iso systeemi sulakkeeseen. Meiltä paloi valoista aina sulake, kun joku meni suihkuun. Nyt tämä uudempi suihku on käyttökiellossa. Onneksi kuitenkin on yksi lähes toimiva suihku.  

Viikonloppuna minun ja Sinikan tarkoitus oli lähteä Nakurun kaupunkiin ja mennä siellä päivän safarille. Minä sain torstai-perjantai yönä esimmäisen vatsataudin ja ravasin vessassa koko yön. Sitten koko perjantain pohdin, että uskallanko lähteä matkaan. Sitä mietittiin yksin, ja yhdessä, välillä jo rehtorinkin kanssa. Lopulta rehtori antoi yhden lääkejauheen ja sanoi, että kun juot tämän, niin uskallat lähteä. En juonut, mutta päätin silti uskaltaa lähteä. Yksi koulun opettaja lähti meitä saattamaan, että pääsimme oikealle bussille. Kaupungissa selvisi, että kaikki Nairobi-Nakuru välin matatut olivat Nakurussa ja kukaan ei tiennyt milloin ja montako niitä tulee takaisin Nairobiin ja millon kenties lähtevät Nakuruun. Jouduimme palamaan takaisin Mathareen, mielet ehkä hieman apeina. Ei tiennyt oikein, että itkeä vain naura, kun toisaalta harmitti ja toisaalta tilanne oli huvittava. Rupesimme sitten pohtimaan, että mitä keksitään viikonlopuksi. Rehtori hokasi lopulta, että koulultamme oli lähdössä lauantaina iso bussilastillinen paraolympiatapahtumaan, että me voisimme lähteä siihen porukkaan. Heräsimme sitten lauantaina kuudelta, koska meidän oli käsketty olla valmiina seitsemältä. Lähtö tapahtui lopulta yhdeksän aikaan. Tapahtuma oli vissiin paraurheilun jonkin tyypin kunniaksi järjestetty juttu. Osa koulumme oppilaista harjoittelee ahkerasti paraolympialaisia varten ja samoin on kahdessa muussa Nairobilaisessa koulussa. Tähän tapahtumaan osallistui kaikki nämä kolme koulua. Marssimme tapahtuma-alueelle lähes parin tunnin bussimatkan jälkeen. Siellä lapset sitten saivat verrytellä, syödä ja pelata jalkapalloa. Päivä oli todella kuuma ja meidän piti pysytellä lähinnä varjossa, että voimat kestivät. Se hieman harmitti. Täytyy kyllä silti sanoa, että olipahan mielenkiintoinen kokemus.

Sunnuntaina lähdimme sitten noin puolentoista tunnin matkan päässä olevaan Thika kaupunkiin, josta löytyy Del Monte ananasviljelmät sekä Fourteen Falls vesiputoukset. Päivästämme tuli tietämättämme extreme-seikkailu, joka oli kivaa. Tavoitteena oli ylittää putous. Palkkasimme oppaan (joka tuntui ensin hieman hassulta, mutta pian huomasimme oppaan olevan erityisen tärkeä). Tavoitteena oli päästä kuivalta kiveltä seuraavalle kuivalle kivellä. Mutta väleissä oli pitkiä matkoja liukkaita kiviä, jotka lyhyelle ihmiselle oli toisinaan tosi syvälläkin. Virtapaikat oli hyviä, kun virta oli karhentanut kivien pintaa. Käsikädessä letkassa menimme eteenpäin ja selvittiin jalkojen tutinasta huolimatta vain parilla lähes pulahduksella. Meillä kuitenkin oli laukut mukana, ja niissä kamerat, se hieman jännitti. Toisella puolella olikin sitten voittajaolo! Selvittiin huima hieman ehkä pelottavakin seikkailu. Oli aika jatkaa matkaa putouksen reunaa alas ja ihastella neljäätoista putousta. Täytyy sanoa, että oli hieno paikka. Lopuksi menimme vielä pienen pienen joen yli veneellä, jonka hinnasta väännettiin kättä, mutta yli oli päästävä ja lopulta päästiin. Jonkin aikaa vielä lepäiltiin ja syötiin eväitä, nautittiin kauniista maisemasta. Saatiin nauttia koko viikonloppu kauniissa säässä rauhoittavista maisemista, joissa oli raikasta ilmaa hengitettäväksi. Keräsimme voimia tulevalle työviikolle.

Harjoittelussa olemme tällä viikolla jatkaneet toimintaterapiatuokioiden pitämistä. Edelleen tuntuu, että saan tehdä sitä, miksi tänne tulin ja se tuntuu hyvältä. Saan antaa aikaa sitä tarvitseville ja uskon, että teemme myös oikeita ratkaisuja. Tällä viikolla esim. otin cp-vammaisen tytön keinumaan kanssani keinuun, jossa pystyimme istumaan peräkkäin tyttö tavallaan sylissäni. Lähes heti hän rentoutui, tunsin velttouden ja painon käsivarsillani. Tuntui ihan todella hyvältä, koska yleensä tytön lähes jokainen kehonosa on todella jännittynyt. Rupesin hyräilemään joidenkin tuttujen laulujen säveliä, pian tytön kasvoille tuli hymy ja ilo. Jälleen se suurin palkka, mitä tästä työstä voi saada. Tai tänään sain viime viikolla terapiasta ”karanneen” tytön viihtymään luonamme. Hän sai päättää mitä teimme, hypimme jumppapallolla ja keinuimme keinussa. Opettajan vinkistä ovi laitettiin lukkoon, että tyttö ei lähde pois. Se tuntui ensin oudolta, mutta itse asiassa se taisi luoda tyttöön turvaa, hän tiesi että hänen kuuluu olla nyt tässä tilassa. Myös tämä tyttö nojautui keinussa syliini ja naureskeli sekä lauleskeli ääneen, näin että hän nautti. Ehkä ensi kerralla voimme jo tehdä sitä, mitä minä suunnittelen hänen kanssaan tekevän. Samalla olemme myös pohtineet kovasti, että mitä voimme tehdä osan lapsista kanssa. Harmittaa, että kun on lapsia joiden kanssa periaatteessa tiedämme mitä tehdä ja tiedämme, että he ymmärtävät opettajien ohjeita, niin harmittaa että meillä ei ole kieltä kertoa heille ohjeita. Tuntuu todella ahdistavalta, kun ei tiedä mitä tekisi.  Olemme päättäneet kuitenkin jatkaa sitkeästi ja kokeilla eri keinoja, mutta tehdä kuitenkin lähes joka kerralla samoja asioita, jotta he ehkä oppisivat, mitä on tarkoitus tehdä. Tänään myös mietitytti yksi oppilas, jonka olemme ajatelleet hyötyvät terapiasta. Jännitimme hänen ottamistaa, tai sitä että lähteekö hän mukaamme, koska yleensä poikaa on vaikea saada lähtemään uuteen paikkaan (silloin avustaja tulee ja repii hänet tuolistaan). Kukaan ei kerro hänelle, mitä tapahtuu ja selvästi näkee, että poika on vain hädissään, kun ei tiedä. Poika on lähtenyt mukaamme hyvin ja hakeutuu seuraamme myös muina aikoina. Tästä tulikin uusi haaste, kuinka saada poika ymmärtämään, että hänellä on oma vuoronsa tulla luoksemme. Juttelimme tänään asiasta opettajien ja rehtorin kanssa ja he kaikki ovat tyytyväisiä, että olemme saaneet yhteyden poikaan ja että hän luottaa meihin. Sovimme, että kokeilemme niin, että otamme pojan jokaisena aamuna terapiaan ja tämän jälkeen, jos hän yrittää edelleen tulla luoksemme, opettajat voivat hänelle kertoa hänen jo olleen terapiassa ja pääsevän sinne seuraavana aamuna uudelleen. Ristiriitainen tilanne, kun haluaisi nimenomaan tälle pojalle antaa aikaa kun tuntuu, että sitä ei oikein kukaan tee, mutta ei haluaisi lisätä opettajien taakkaa sillä, että hän karkailee luokasta meidän peräämme.  Toivottavasti tämä ratkaisu auttaisi siihen.

Viikonloppuna on edessä safari Masai Maran luonnonpuistoon. Majoitumme teltoissa hieman alueen ulkopuolella ja pääsemme puistoon ajelulle kolmena päivänä. Olemme buukanneet safarin tutun tutun kautta, joten se tuntuu luotettavalta. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja leijona ei syö meitä. Sieltä kotoa kuuluu viestejä, että on jo viileitä aamuja ja syksy siten pitkällä. Lähetän teille kaikille hieman lämpöä ja valoa täältä alkavan kesän keskeltä. 

Tästä alkoi matka ja tavoitteena oli päästä toiselle puolelle...

Opas auttaa hädässä...

Yli on päästy ja alaskin, vene vei turvallisesti yli uudelleen...

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kuukausi takana


Niin se aika on vierähtänyt, ja yksi kolmasosa tätä seikkailua on takana. Toisaalta tuntuu, että on ollut poissa kotoa jo todella kauan, kun on ehtinyt nähdä ja kokea paljon enemmän asioita, kun yleensä kuukauden aikana ehtii kokea. Toisaalta taas tuntuu, että jo kuukausi seikkailusta on mennyt, että eihän me ehditä tekemään yhtään mitään. Huomenna saamme kaksi sosionomiopiskelijaa Jyväskylästä tänne meidän kanssa oppimaan ja kokemaan. On todella kiva saada joukkoon lisää ja samalla kuulla kuulumisia Suomesta. Niin ja saamme vaatetoimituksen. Kotoa on tilattu pitkähihainen paita ja legginssit, niitä kun pakattu liian vähän mukaan. Aamut ja illat täällä ovat melko viileitä, mutta päivisin on lämmintä, kohti kesää mennään.

Viime lauantaina lähdimme koko päiväksi seikkailemaan. Ensiksi käytiin kaupungilla etsimässä ja ostamassa kankaita. Täällä on todella kauniita ja värikkäitä kankaita, niin minun makuuni. Löysin kauniin mekkokankaan, jonka kävinkin viemässä maanantaina ompelijalle. Nyt jännityksellä odottelen, millainen mekko siellä valmistuu. Kaupungista lähdettiin seikkailemaan matatulla kohti Karen Blixen (kuuluisa kirjailija, joka kirjoittanut Out of African) museota. Linja-autoasemalla kysyttiin matatu numero 24 ovimieheltä, että meneekö matatu museolle. Hän ei oikein tiennyt, mutta lupasi ohjeistaa meidät loppuun saakka. Rohkeasti hyppäsimme kyytiin ja istuimme kyydissä pitkään, kunnes ovimies käski meidän hypätä pois ja odottaa seuraavaa matatua. Hetken aika pohdimme seisoessamme keskellä maaseudulta näyttävää aluetta, että mitähän tapahtuu ja mitähän numeroa odottelemme. Pian tuli matatu 24 (oli normaalin matatun kokoinen, ensimmäinen oli bussin kokoa), hän otti meidät kyytiin ja pysäytti meidät aivan museon kohdalle, kuten matkaopaskirja oli meitä ohjeistanut. Ihmeellistä oli saman numeron eri reitit, mutta näin me selvisimme kuitenkin perille. Käväistiin katsomassa Kazuri Beads & Pottery myymälää. Siellä myydään kauniita helmikoruja sekä keramiikkatöitä, joita yksinhuoltajaäidit olivat tehneet viereisessä tehtaassa ja saavat myyntitulot itselleen. Hienoon asiaan meni siis meidän matkamuistojen rahat. Käytiin katsomassa museo, joka oli ehkä pienoinen pettymys. Jotenkin tuntui hassulta, että yhden ihmisen kodin huoneet on aidattu köysillä ja sitten sitä rahaa vastaan mentiin katsomaan. Olihan se hieno koti ja mielettömät maisemat on Blixenillä ollut, mutta jäin kaipaamaan jotakin. Museolta hypättiin jälleen matatun kyytiin. Tällä kertaa pysähdyttiin ostoskeskukseen rahannostoa varten ja sieltä otimme taksin, jotta pääsimme kuuluisaan Carnivore ravintolaan syömään. Carnivore on lihaseisovapöytä, mutta ruokaa ei tarvitse itse hakea, vaan sitä tuodaan pöytään. Ruokaa tuotiin niin pitkään, kunnes laski lipun alas ja saimme eteemme jälkiruokalistat. Jälkiruokaa ei saanut enää kuin yhtä laatua, mutta ei olisi kyllä juustokakun päälle muuta jaksanutkaan. Olen nyt maistanut possun, lehmän, lampaan, kanan ja kalkkunan lisäksi myös krokotiilia, kamelia ja strutsia… Ehkä sitä ennakkoluulot on joskus hieman hulluja, lihalle nuo maistui siinä missä muutkin. Hyvää oli! (Anteeksi kaikki kasvissyöjät!) Elämyksiä täältä tultiin hakemaan ja niitä on nyt taas saatu. Jatkettiin iltaa vielä hetken aikaa viereisessä Simba Salon yökerhossa. Siellä oli paikalliset opiskelijabileet. Oli hieman erilaiset kuin, mihin Suomessa on tottunut. Samalla tavalla ihmiset istuskeli, jutteli, nautti juomia, mutta erilaista oli se että tanssilattia oli oikeastaan koko ajan täynnä ja erityisesti miehet tanssi kovasti. Niin ja tilattua olisi saanut pöytään. Paikalla oli (kuten täällä joka paikassa) todella paljon henkilökuntaa, niin järjestysmiehiä kuin tarjoilijoita.  Hetken aikaa mekin tanssahdeltiin, kunnes tuttu taksikuskimme haki meidät kotiin. Olemme kuulleet tarinoita, että edelliset ovat joutuneet kiipeämään kotiporttimme yli, kun masait ovat menneet nukkumaan. Olimme kaukaa viisaita ja kysyimme asiaa rehtorilta, joka antoi meille lainaan portin avaimen, näin pääsimme turvallisesti kotiin ilman kiipeilyjä.

Tänään aloitimme toimintaterapian toteuttamisen.  Eilinen päivä piirrettiin kuvakortteja, jotta kommunikointi olisi hieman helpompaa, kun yhteinen kieli on vielä hieman hakusessa. Teimme myös itse väristystehtäviä ja muita kynätehtäviä, meillä ei siis ole tulostinta tai kopiokonetta. Taiteilijataidot pistetään koetukselle. Otamme kerralla yhden tai kaksi lasta ja toteutamme heidän kanssaan toimintaterapiaa. (Se meille puhuttu fysioterapeutti oli sitten todellakin fysioterapeutti, ei siis sekä fysio- että toimintaterapeutti. Mutta kiinnostunut myös meidät työstä. Hieman meitä nauratti ja ihmetytti se, että fysioterapeutti oli puku päällä. Jotenkin se ei mennyt yksiin oman ajatuksen kanssa työstä ja vaatetuksesta. Itse kun pyrkii pitämään mahdollisimman rennot vaatteet.) No, olimme tehneet aikataulun ja näyttäneet sen rehtorille, jonka mielestä aikataulu oli hyvä. Kun tänään oli kahden ensimmäisen lapsen aika, juoksivat he ovelle juuri oikeaan aikaan. Ajattelimme, että onpas hienoa, että rehtori on infonnut opettajia ja opettajat oppilaita, että osaavat tulla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Aloitimme toimintaterapian, josta lapset nauttivat suunnattomasti. Yksikin poika sai leikattua yhden leikkauksen saksilla, ja taputti käsiään yhteen innoissaan onnistumisesta. Ei ollut saksienkäyttö kovin tuttua. Pian näimme, poikien opettajan kävelevän koulun pihalla etsien selvästi jotain. Arvasimme samassa, että poikaahan hän etsi. Avasimme ovemme, jotta hän hoksasi tulla katsomaan myös meidän luokasta. Opettajalta pääsi maailman suurin helpotuksen huokaus, kun poika oli tallessa. Ei heille ollut siis kukaan kertonut, että ketkä lapset ovat terapiassa milloinkin. Aivan sattumalta nämä pojat olivat juosseet meidän luokse meidät nähdessään, olivat vissiin arvanneet että jotakin mukavaa saattaa olla tiedossa, kun meillä oli kasseissa kaikenmaailman askartelutarviketta. Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja kaikki oli tallessa. Hieman harmittaa, että ei varmistettu opettajien tietoisuutta asiasta, mutta kun juuri oikeaan aikaan tulee paikalle oikeat lapset, niin väkisinkin siinä menee ajatukset sekaisin. Arvaatte varmaan, että seuraavat lapset todellakin haettiin luokista ja näytettiin opettajille, että kenet otamme. Nyt myös opettajainhuoneessa on meidän aikataulu, että näkevät myös sieltä suunnitelmamme. Terapiassa oli myös yksi tyttö, jolla on cp-vamma. Minun sylissäni hän piirsi kerhokorttiin kätensä kuvan ja yhdessä leikattiin se irti. Kehumisen jälkeen tyttö nojasi käsivarsiini ja hihkui ääneen. Kerroin opettajalle, joka kertoi sen olleen selvä merkki tytön nauttineen tuokiosta. JES! Juuri tätä vartenhan me tänne tultiin. Tultiin oppimaan toimintaterapian toteuttamisesta, mutta tultiin myös antamaan lapsille mahdollisuus onnistumisen kokemuksiin ja antamaan mahdollisuus osallistua mukavaan toimintaan. Uskon, että meidän on mahdollista saada myös tuloksia aikaan. Ahdistavalta tuntuu se, että kaikki nämä täällä olevat lapset hyötyisivät toimintaterapiasta, mutta millään emme voi antaa kaikille aikaa. Etusijalla ovat nyt he, keihin olemme ehtineet parin viikon aikana tutustua, ja joista olemme heti nähneet, että toimintaterapiasta on hyötyä lapsen kohdalla. Johonkin on pakko vetää raja, ei ole aikaa eikä resursseja.  Onneksi aikataulussamme on vielä hieman väljyyttä, että voimme ottaa muutaman lisälapsen, jos huomaamme, että joku lapsi todella tarvitsee meitä, ja jos joku opettaja toivoo jonkun lapsen pääsevän meidän terapiaamme.

Kuukauden jälkeen asiat täällä ovat tulleet arkisiksi. Muun muassa se, että sähköt menee juuri silloin kun niiden toivoo toimivat on ihan ok. Se, että on koko viikon suunnitellut pitsaperjantaita ja juuri kun on aikeessa aloittaa pitsan leipomisen menee sähköt ja ovat poissa koko illan, on ihan ok ja sitten tehdään uusi suunnitelma: valmistetaan kaasulla pasta ja jauhenlihakastiketta (joka oli otettu sulamaan pitsaa varten) ja leivotaan jälkkäriksi lettuja, kun ne saa paistettua kaasulla. Harmittaahan se, mutta tajuaa että asialle ei voi mitään, niin ei voi. Tai tänään sain juuri pestyä hiukset, laitettua värin päähän ja jäin odottamaan sen vaikutusta, niin meni sähköt. Ei auttanut kun mennä kylmään veteen huuhtelemaan pää. (Joo veden lämmitys toimii sähköllä.) Niin, että joitakin asioita Suomesta kaipaa, mutta toisaalta tuntuu, että Suomessa asiat on tehty liian helpoiksi ja siksi ihmiset valittaa niin kovin helposti. Täällä kun joutuu tekemän työtä, että asiat onnistuu, niin on paljon parempi olokin, kun asiat onnistuu. :)