torstai 22. toukokuuta 2014

Viimeisiä hetkiä...

Viimeisiä päiviä viedään. En millään käsitä, että olen muutaman yön kuluttua kotona. Äitin kanssa juttelin tiistai-iltana ja yhdessä todettiin että viikon päästä painan pääni tyynyyn omassa sängyssä. Se tuntuu aivan uskomattoman utopistiselle. Kaisa totesi joku päivä, että ehkä sitten kotona tajuat, että olet kotona. Ehkä! Olen mä varannut itselleni kampaajan, saanut ensimmäiset työvuorot, ostanut junalipun Helsingistä Jyväskylään ja sopinut muutamia kaveritreffejä, että kyllä tuo kotiinlähtö vaan on ajankohtainen, ei siitä pääse mihinkään. Silti tuntuu oudolta. Ensin tuntu oudolta lähteä kotoa, sitten päättää jäädä pidemmäksi aikaa ja nyt tuntuu oudolta lähteä kotiin. Aika on mennyt toisaalta tosi tosi nopeasti, mutta toisaalta tuntuu että on ollut poissa tosi tosi pitkään. Paljon on ehtinyt tapahtua ja kokea. Joku päivä katselin kuvia koneelta ja hätkähdin, kuinka jokin asia tuntuu kaukaiselta, mutta kuitenkin se on tapahtunut tämän yhden ja saman reissun aikana. Vaikka on haikeaa lähteä, niin samalla on hyvä olo lähteä. On haikeaa laittaa tämän kirjan kansi kiinni, mutta yksi ovi on suljettava jotta toisen voi avata on rakas äitini joskus minulle sanonut. Ja, onneksi kirjaan kirjoitetut muistot säilyy mielessä ikuisesti (jos ei dementia niitä vie... :)).


Mä oon niiiiiin ONNELLINEN! <3

Pari viikkoa sitten me oltiin vielä viimeisellä reissulla. Päätettiin aika extempore sen hetkisen asukasporukan kanssa, että lähdetään pidennetyksi viikonlopuksi Panganille. Pangani on Intian valtameren rannalle vähän pohjoisempana kuin Zanzibar. Sitä ei ole vielä turistit oikein löytäneet ja onkin ehkä semmonen paikallisten Zanzibar, lomakohde. Hinnat ovat pienemmät ja rantoja ei ole rakennettu täyteen loistohotelleja. Matkalle meinasi tulla takapakkia kun edellisenä päivänä kuultiin, että tie Tangaan (pari tuntia siitä vielä Panganille) on erittäin huonossa kunnossa ja että viikonlopuksi oli luvassa vain vesisadetta (nyt on sadekausi). Myöhemmin onneksi tien huonokuntoisuusuutinen peruttiin ja päätettiin lähteä riskillä kokeilemaan. Riski kannatti, säät oli mahtavat. Perjantaina lähtö viivästyi ja viivästyi, bussi lähti pari tuntua ilmoitettua myöhemmin ja matka vaan kesti ja kesti. Jossain vaiheessa laitoin kaverille viestiä, että olemme täällä tulossa, että kauankohan vielä kestää. Hän ilmoitti, että kaksi tuntia. Siinä vaiheessa katsoimme kelloa ja todettiin yhdessä, että jatkobussiin ei ole mahdollisuuksia turvallisuutemme kannalta, koska pimeys uhkasi. Ei kun vain hotelli Tangasta, joka oli ihan hyvä paikallinen hotelli. Ruokapaikkaa yritettiin etsiä lähiseudulta, muttei löydetty, joten jäätiin hotelliin syömään. Muslimihotellissa ei voi olla alkoholi näkyvillä, joten aluksi luultiin ettei sitä ole, mutta sitten tarjoilijapoika paljasti meille, että tummennetun lasin takana on... :) Hyvän ruoan jälkeen ajoissa nukkumaan ja seuraavana päivänä oltiin jo kahdeksan jälkeen matkalla daladalalla kohti Pangania. Lähes kolmen tunnin perunapeltomatkan jälkeen meidät otti vastaan aurinko ja Intian valtameren kuumankostea ilma, IHANAA! Vielä viiden minuutin lauttamatka ja yllätykseksemme saaren puolella ei ollut ollenkaan takseja, joten joutui tämäkin moottoripyöräkammoinen istahtamaan bodabodan kyytiin 16kilometrin ajaksi. Ansa oli ottanut koko matka kuvia, minä en todellakaan vaan istuin rystyset valkoisena hengittämättä koko matkan, mutta perille päästiin hengissä. Ja paniikki kaikkosi heti, sillä vastassa oli ihana näky: MERI ja AURINKO! Kaksi kokonaista päivää laiskoteltiin, luettiin ja nautittiin meren äänestä. Koko rannalla oli meidän lisäksi vain pari muuta turistia, joten ääniä, bileitä tai muutakaan elämää ei ollut mitään. Saatiin siis täysin rinnoin nauttia ihanasta olosta. Maanantai matkattiin sitten kotiin KOKO päivä. Hotellilta piti lähteä aamukuudelta, mutta matkaan päästiin puoli seitsemän jälkeen ja kotona Moshissa oltiin bodaboda-, lautta-, daladala-, bussi- ja taksimatkojen jälkeen puoli kahdeksan aikaan väsyneinä mutta onnellisina.

Se alkoholikaappi on toi tummennettu... :)
Tuolla eessä mä meen...

Lomamaisemat :)

Ja taas mä oon ONNELLINEN! <3

Lomajengi :)

Tänään torstaina pääsin pitkästä aikaa tapaamaan Kiboshon potilastamme. Matka sairaalalle meinasi tyssätä kesken, kun jäätiin taksin kanssa jumiin mutaan ja ojaan, mutta onneksi täälläpäin löytyy aina kylällinen miehiä auttamaan, niin nytkin. He lappasivat soraa renkaiden alle ja kymmenkunta miestä työnsi auton ojasta ja niin me päästiin perille hitaasti mutta varmasti. Täällä on siis sadekausi päällä ja niinä päivinä kun vettä tulee, niin sitä sitten tulee. Jotta saatte vähän kuvan tuosta tän päivän tiestä, niin kuvitelkaa perunapelto mutaisena ylämäkenä... :) Mutta jokatapauksessa, tapasin pojan hänen koulullaan ja hän voi oikein hyvin, tulin onnelliseksi. Onneksi sain tavata hänet vielä. Pojalla oli ollut leikkaus maaliskuussa, jossa hänen kaulaansa ja kainaloaan oli operoitu niin, että nyt ne liikkuvat vapaasti. Poika oli kasvanut pituutta, hoikistunut ja miehistynyt, tullut iloiseksi nuoreksi mieheksi joka on selvinnyt hurjan hyvin. Tuosta nuoresta miehestä tulee vielä jotain hyvin suurta, uskon minä.

Iloinen selviytyjä! <3

Muuten olen viimeisellä viikolla yrittänyt saada loput tuliaisostokset kasaan. Tänään onneksi selvisi, että mulla saa olla ruumassa kaksi laukkua ja enemmän kiloja kun olin kuvitellut, joten ehkä saankin kaikki tavarat tuotua kotiin. Olen myös yrittänyt saada kasaan loput työt, jotka ovat olleet kesken. On mulla vielä pari päivää aikaa... Miten aina tulee loppupaniikki, vaikka harjoittelijoiden kanssa ollaankin todettu että ilman loppupaniikkia ei tulisi mistään valmista. :) Huomenna vielä yksien sponsointitavaroiden ostaminen ja lahjoittaminen ja lauantaina yhden lapsen kotona käyminen, sitten se ehkä alkaisi olemaan siinä. Sunnuntaina illalla lähden kotimatkalle, maanantai-iltana pitäisi olla Espoossa ja sitten sieltä junalla tiistaina KOTIIN!

Kiitos teille kaikille jotka olette olleet mahdollistamassa tätä upeaa vuotta! Hanna ja Louis etenkin, että olen saanut kokea jotain erilaista, te teitte unelmien toteutumisesta mahdollista! Kiitos!!! <3 Äiti, isi, Kati, Kaisa, Kirsikummi, Atikummi, mummit, sukulaiset, ystävät, te kaikki, te tiedätte, että olen onnellinen kun olen saanut kokea tämän! Olette supertärkeitä KAIKKI! <3 Ja sitten kaikki te kymmenet kämppikset, jotka olen saanut tavata näiden kuukausien aikana. Aina ei ollut helppoa elää isossa yhteisössä, mutta suurimman osan aikaa se on ollut vain hyvää aikaa. Te olitte osallisia mun elämään ja kokemuksiin, niitä kokemuksia oli hyvä kokea juuri teidän kanssa. Kiitos siis kaikki te noin 80 kämppistä! <3

Alkusyksyn 2013 kämppiksiä


Loppusyksyn 2013 kämppiksiä

Kevään  kämppiksiä

2 kommenttia:

  1. Voi että! Outoa ees aatella että SINÄ tuut Suomeen! Ei voi ees kuvitella tuota fiilistä, ku oot ollu siellä niiiin kauan ettei mittää järkiä! :D Mutta anyway, tervetuloa takasi! Nähhään sitte heinäkuussa Tampereella! :))) -Amppe-

    VastaaPoista
  2. KIITOS Anna sinulle, että olet jaksanut jakaa matkasi meidän kanssa. Mitä lähemmäksi kotiinpaluusi päivä tulee, sitä enemmän on ikävä. äiti

    VastaaPoista