torstai 22. toukokuuta 2014

Viimeisiä hetkiä...

Viimeisiä päiviä viedään. En millään käsitä, että olen muutaman yön kuluttua kotona. Äitin kanssa juttelin tiistai-iltana ja yhdessä todettiin että viikon päästä painan pääni tyynyyn omassa sängyssä. Se tuntuu aivan uskomattoman utopistiselle. Kaisa totesi joku päivä, että ehkä sitten kotona tajuat, että olet kotona. Ehkä! Olen mä varannut itselleni kampaajan, saanut ensimmäiset työvuorot, ostanut junalipun Helsingistä Jyväskylään ja sopinut muutamia kaveritreffejä, että kyllä tuo kotiinlähtö vaan on ajankohtainen, ei siitä pääse mihinkään. Silti tuntuu oudolta. Ensin tuntu oudolta lähteä kotoa, sitten päättää jäädä pidemmäksi aikaa ja nyt tuntuu oudolta lähteä kotiin. Aika on mennyt toisaalta tosi tosi nopeasti, mutta toisaalta tuntuu että on ollut poissa tosi tosi pitkään. Paljon on ehtinyt tapahtua ja kokea. Joku päivä katselin kuvia koneelta ja hätkähdin, kuinka jokin asia tuntuu kaukaiselta, mutta kuitenkin se on tapahtunut tämän yhden ja saman reissun aikana. Vaikka on haikeaa lähteä, niin samalla on hyvä olo lähteä. On haikeaa laittaa tämän kirjan kansi kiinni, mutta yksi ovi on suljettava jotta toisen voi avata on rakas äitini joskus minulle sanonut. Ja, onneksi kirjaan kirjoitetut muistot säilyy mielessä ikuisesti (jos ei dementia niitä vie... :)).


Mä oon niiiiiin ONNELLINEN! <3

Pari viikkoa sitten me oltiin vielä viimeisellä reissulla. Päätettiin aika extempore sen hetkisen asukasporukan kanssa, että lähdetään pidennetyksi viikonlopuksi Panganille. Pangani on Intian valtameren rannalle vähän pohjoisempana kuin Zanzibar. Sitä ei ole vielä turistit oikein löytäneet ja onkin ehkä semmonen paikallisten Zanzibar, lomakohde. Hinnat ovat pienemmät ja rantoja ei ole rakennettu täyteen loistohotelleja. Matkalle meinasi tulla takapakkia kun edellisenä päivänä kuultiin, että tie Tangaan (pari tuntia siitä vielä Panganille) on erittäin huonossa kunnossa ja että viikonlopuksi oli luvassa vain vesisadetta (nyt on sadekausi). Myöhemmin onneksi tien huonokuntoisuusuutinen peruttiin ja päätettiin lähteä riskillä kokeilemaan. Riski kannatti, säät oli mahtavat. Perjantaina lähtö viivästyi ja viivästyi, bussi lähti pari tuntua ilmoitettua myöhemmin ja matka vaan kesti ja kesti. Jossain vaiheessa laitoin kaverille viestiä, että olemme täällä tulossa, että kauankohan vielä kestää. Hän ilmoitti, että kaksi tuntia. Siinä vaiheessa katsoimme kelloa ja todettiin yhdessä, että jatkobussiin ei ole mahdollisuuksia turvallisuutemme kannalta, koska pimeys uhkasi. Ei kun vain hotelli Tangasta, joka oli ihan hyvä paikallinen hotelli. Ruokapaikkaa yritettiin etsiä lähiseudulta, muttei löydetty, joten jäätiin hotelliin syömään. Muslimihotellissa ei voi olla alkoholi näkyvillä, joten aluksi luultiin ettei sitä ole, mutta sitten tarjoilijapoika paljasti meille, että tummennetun lasin takana on... :) Hyvän ruoan jälkeen ajoissa nukkumaan ja seuraavana päivänä oltiin jo kahdeksan jälkeen matkalla daladalalla kohti Pangania. Lähes kolmen tunnin perunapeltomatkan jälkeen meidät otti vastaan aurinko ja Intian valtameren kuumankostea ilma, IHANAA! Vielä viiden minuutin lauttamatka ja yllätykseksemme saaren puolella ei ollut ollenkaan takseja, joten joutui tämäkin moottoripyöräkammoinen istahtamaan bodabodan kyytiin 16kilometrin ajaksi. Ansa oli ottanut koko matka kuvia, minä en todellakaan vaan istuin rystyset valkoisena hengittämättä koko matkan, mutta perille päästiin hengissä. Ja paniikki kaikkosi heti, sillä vastassa oli ihana näky: MERI ja AURINKO! Kaksi kokonaista päivää laiskoteltiin, luettiin ja nautittiin meren äänestä. Koko rannalla oli meidän lisäksi vain pari muuta turistia, joten ääniä, bileitä tai muutakaan elämää ei ollut mitään. Saatiin siis täysin rinnoin nauttia ihanasta olosta. Maanantai matkattiin sitten kotiin KOKO päivä. Hotellilta piti lähteä aamukuudelta, mutta matkaan päästiin puoli seitsemän jälkeen ja kotona Moshissa oltiin bodaboda-, lautta-, daladala-, bussi- ja taksimatkojen jälkeen puoli kahdeksan aikaan väsyneinä mutta onnellisina.

Se alkoholikaappi on toi tummennettu... :)
Tuolla eessä mä meen...

Lomamaisemat :)

Ja taas mä oon ONNELLINEN! <3

Lomajengi :)

Tänään torstaina pääsin pitkästä aikaa tapaamaan Kiboshon potilastamme. Matka sairaalalle meinasi tyssätä kesken, kun jäätiin taksin kanssa jumiin mutaan ja ojaan, mutta onneksi täälläpäin löytyy aina kylällinen miehiä auttamaan, niin nytkin. He lappasivat soraa renkaiden alle ja kymmenkunta miestä työnsi auton ojasta ja niin me päästiin perille hitaasti mutta varmasti. Täällä on siis sadekausi päällä ja niinä päivinä kun vettä tulee, niin sitä sitten tulee. Jotta saatte vähän kuvan tuosta tän päivän tiestä, niin kuvitelkaa perunapelto mutaisena ylämäkenä... :) Mutta jokatapauksessa, tapasin pojan hänen koulullaan ja hän voi oikein hyvin, tulin onnelliseksi. Onneksi sain tavata hänet vielä. Pojalla oli ollut leikkaus maaliskuussa, jossa hänen kaulaansa ja kainaloaan oli operoitu niin, että nyt ne liikkuvat vapaasti. Poika oli kasvanut pituutta, hoikistunut ja miehistynyt, tullut iloiseksi nuoreksi mieheksi joka on selvinnyt hurjan hyvin. Tuosta nuoresta miehestä tulee vielä jotain hyvin suurta, uskon minä.

Iloinen selviytyjä! <3

Muuten olen viimeisellä viikolla yrittänyt saada loput tuliaisostokset kasaan. Tänään onneksi selvisi, että mulla saa olla ruumassa kaksi laukkua ja enemmän kiloja kun olin kuvitellut, joten ehkä saankin kaikki tavarat tuotua kotiin. Olen myös yrittänyt saada kasaan loput työt, jotka ovat olleet kesken. On mulla vielä pari päivää aikaa... Miten aina tulee loppupaniikki, vaikka harjoittelijoiden kanssa ollaankin todettu että ilman loppupaniikkia ei tulisi mistään valmista. :) Huomenna vielä yksien sponsointitavaroiden ostaminen ja lahjoittaminen ja lauantaina yhden lapsen kotona käyminen, sitten se ehkä alkaisi olemaan siinä. Sunnuntaina illalla lähden kotimatkalle, maanantai-iltana pitäisi olla Espoossa ja sitten sieltä junalla tiistaina KOTIIN!

Kiitos teille kaikille jotka olette olleet mahdollistamassa tätä upeaa vuotta! Hanna ja Louis etenkin, että olen saanut kokea jotain erilaista, te teitte unelmien toteutumisesta mahdollista! Kiitos!!! <3 Äiti, isi, Kati, Kaisa, Kirsikummi, Atikummi, mummit, sukulaiset, ystävät, te kaikki, te tiedätte, että olen onnellinen kun olen saanut kokea tämän! Olette supertärkeitä KAIKKI! <3 Ja sitten kaikki te kymmenet kämppikset, jotka olen saanut tavata näiden kuukausien aikana. Aina ei ollut helppoa elää isossa yhteisössä, mutta suurimman osan aikaa se on ollut vain hyvää aikaa. Te olitte osallisia mun elämään ja kokemuksiin, niitä kokemuksia oli hyvä kokea juuri teidän kanssa. Kiitos siis kaikki te noin 80 kämppistä! <3

Alkusyksyn 2013 kämppiksiä


Loppusyksyn 2013 kämppiksiä

Kevään  kämppiksiä

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Mä oon kolmekymppinen!!!

Ohho, lupailin sitten viimeksi vähän liikoja, että loppuajan kirjottaisin ahkerammin. Miten nää päivät vaan menee jotenkin niin, ettei tuu istuttua alas ja kirjotettua, vaikka päivittäin istunkin koneeni kanssa. Ei kyllä ole myöskään ennen viime viikonloppua ollut mitään järisyttävän ihmeellisiä asioitakaan kerrottavana. Ajatukset on alkaneet hiljalleen kääntymään kohti kotia. Parin viikon aikana on sanottu hyvästejä kevätkauden ihmisten kanssa ja se on saanut tajuamaan, että kohta on minunkin vuoroni. Huhtikuun alussa tuli ensimmäiset ihmiset, joiden kohdalla totesin, että nämä lähtevät minun jälkeeni. Tähän asti ihmiset ovat tulleet ja lähteneet, minä olen jäänyt.

Oikeastaan alan olla ajatuksiltani hyvin valmis palaamaan kotiin. Nyt olen ollut täällä tasan 8 kuukautta ja neljä viikkoa on jäljellä. Alkuperäisen aikataulun mukaan minun piti olla kotona 4 kuukautta sitten, mutta sillon en ollut valmis palaamaan kotiin. Täällä kun on saanut ajatuksilleen aikaa, niin olen tajunnut, miten loppujenlopuksi mun paikka on Suomessa, kun siellä on mun perhe, suku ja ystävät. Ilman teitä en voi elää. Tämä oli ollut pitkä haave, saada olla kaukana kauan ja olen äärettömän onnellinen, että olen sen saanut toteuttaa. Mutta olen oppinut, että arkea ei voi paeta, se arki tulee eteen Tansaniassakin. Ja lopulta itseasiassa arvostan mun arkeani kotona, Suomessa. Ja kuten Amppe ja Katri viikoloppuna kotiin lähtiessään sanoivat, on lähdettävä jotta voi tulla takaisin. Niinpä... Eihän sitä koskaan tiedä, millon tuun takasin. Enkä sulje pois ajatusta, ettenkö voisi vielä joskus olla pitkään jossain, mutta sitten tarviin jo rakkaita mukaan. Sitäpaitsi Suomeen on helppo palata, kun siellä on palapelin palaset loksahdelleet paikoilleen, on uusi koti ja uusi työ...

Kuva on jo muutaman vuoden takaa, mutta tätä perhettä mulla on jo ikävä!
Love you äiti, isi, Kati ja Kaisa! <3   Neljän viikon päästä nähdään!

Yksi syy, miksi lähdin, oli myös näin jälkikäteen tunnustaen mun kolmenkympinkriisi. Viime keväänä pohdin paljon elämääni ja sitä mitä haluan ja mitä minulla on. Halusin saada aikaa ja sitä aikaa sain. Viime torstaina, kun rajapyykki 30 täyttyi, niin ei se ollut enään kriisi ollenkaan. Heräsin synttäriyönä yhtäkkiä, mua ei sattunut, mua ei pissittänyt, ei ollut mitään ihmeellistä syytä, kunnes katsoin kelloa ja se oli 02.16, olen syntynyt tuohon aikaan. Onnittelin itseäni ja totesin, että tämä tuntuu hyvältä. Ja siitä se juhlinta alkoi, mulle oli järjestetty huippumahtava synttäriviikonloppu, mut yllätettiin täysin.

Mä oon ONNELLINEN kolmekymppinen!

Torstaina, oikeana syntymäpäivänä mut herätettiin aamulla ennenkuin muut lähti töihin laululla ja juomalla. Tein hetken aikaa töitä, jonka jälkeen lähdin polkemaan hierontaan. Nautin tunnin ajan kokovartalohieronnasta, se oli upea aloitus päivälle. Päivällä käytiin decuilemassa Hannan luona muiden talolaisten kanssa. Mulla alkaa olla hienoja tuliaisia rakkaille... Illalla vielä hyvää italialaista ruokaa ja viiniä. Ajoissa mut kehotettiin nukkumaan, että jaksaisin seuraavana päivänä.

Mua ei hierota tässä kuvassa, mutta voi jösses tuo Tracy hieroo hyvin!

Perjantaina aamupäivällä ei vielä tapahtunut mitään kummaa, muuta kuin hymäileviä ilmeitä ympärillä. Alkuillasta menin päiväunille ja sitten oli alkanut talossa tapahtua. Mut blogattiin jumiin huoeeseeni, itse en sitä kyllä huomannut, siitä kiitos unenlahjoilleni. Suunnitelma oli ollut, että kun lähden Hannan kanssa zumbaan, niin talolla olisi laitettu bileet pystyyn. Ongelma oli tullut, kun ilmoitin olevani niin flunssainen, että en uskalla zumbailla. Kaikki olivat huokaisseet helpotuksesta, kun menin päikkäreille. Olin pitkään puhunut, että haluaisin grillibileet. Mulle kerrottiin, että Louis ei ole sillon Moshissa, joka aina toimii grillimestarina, niin grillailu ei onnistuisi. Sain kuitenkin valita ruoan ja tyydyin siihen. No kaikki tämä oli huijausta. Kun mut kahden tunnin päästä herätettiin laululla ja kuohuvalla (joka Hannan "virheestä" oli alkoholitonta), niin tajusin kaikki huijaukset. Pihalle oli ilmestynyt grilli, ilmapallot, Louis ja BILEET! En meinannut edes alkuun tajuta, miten paljon mua oli ajateltu ja mua varten tehty. Oli ihan huippumahtavat bileet, mahtavaa ruokaa, musiikkia, kakkua ja laulua. Yö meni LaLigassa tanssien ja aamulla väsytti, mutta väsymys oli kaiken arvoista. KIITOS etenkin TVL, Hanna, Louis, dadat, Beatrice, Shaina sekä Amppe, Katri, Ansa, Elena, Anna ja Minni. En ikinä unohda näitä juhlia ja aina voin sanoa, että olin Tansaniassa, kun täytin 30v. Olen NIIIIIN ONNELLINEN!!! <3

Tuolta huoneesta ei ois ulos tultu... :)

Syttärijengi
BILEET

TVL:n Grillimestari ja grilliruokaaaaa

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Arushassa ja Lake Chalalla

Yllätän teidät kaikki, kun kirjotan näin nopeesti uudelleen... :) On kaksi niin huippuhauskaa viikonloppuretkeä takana, että niiden kertomista ei voi lykätä enempää... :) Ehkä mä myös otan loppukirin kirjottamisessa kahden viimeisen kuukauden ajalle, mutta en vielä luppaa mittään...

Viikko sitten lähdettiin viisi talon asukasta naapurikaupunki Arushaan. Koko pitkä viikko oltiin odotettu ja suunniteltu retkeä. Perjantaina kun muut tytöt tulivat töistä kotiin ja söivät lounaan, niin talomme autokuski Akram heitti meidän kaupunkiin bussiasemalle. Täällä on niin huvittavaa, kun busseissa ei yleensä lue minne ne menee, mutta kaikki jotenkin arvasi, minne me valkoiset oltiin menossa ja hypättiinkin ensimmäiseen bussiin, josta huudettiin, että Arushaanko tytöt menee. No sinnehän me... Pari tuntia hypittiin bussin kyydissä ja perillä onneksi bongattiin heti bussin ikkunasta hotellimme, jotta ei tarvinnut jäädä ihmettelemään vaan päästiin kauppiaiden ja avun "tarjoajien" ohi päämäärätietoisesti kohti hotellia. Vaikka silti joku tyyppi oli väittänyt hotellin työntekijöille, että hän oli tuonut meidät sinne ja oli vaatimassa meiltä auttamisesta vaivanpalkkaa... Hotellissa saimme hyvän tarjouksen neljän hengen huoneesta, joten päästiin koko jengi samaan tilaan. Ensiksi meidän vietiin väärään huoneeseen ja pian ovelle koputettiin, että huonetta pitäisi vaihtaa, koska se oli kolmen hengen huone. Neljän hengen huoneeseen saatiin vielä lisäpatja, joten kaikille oli omat sängyt ja näin oli hyvä olla.

Olin lukenut hotellin nettisivuilta, että heillä piti olla meksikolainen ravintola. Innoissaan riennettiin ravintolaan, mutta kun saimme listat eteemme oli pettymys suuri, se ei ollut mitään meksikolaista nähnytkään, hyvä jos edes afrikkalaista... Koska ei kehdattu olla ottamatta mitään, tilattiin alkupalat siinä, joita odotettiinkin sitten monenmonta hetkeä. Kyllä näillä tän maan ihmisillä ei ole sitten kiire yhtään mihinkään. No, alkupalojen jälkeen respaan kysymään, jotta olisikohan jossain meksikolaista ravintolaa, kun siitä kovasti haaveilimme. Virkailija mietti hetken, jutteli kadun ihmisten kanssa ja kohta meille vinkattiin taksi, annettiin hinta ja niin oltiin matkalla "meksikolaiseen" ravintolaan. Ravintolaan, jonka listan läheisin meksikolaista muistuttava ruoka jos hyvin kuvittelee oli texas pitsa. :) No, nälkä oli jo niin suuri, että piti vain tilata. Ruoka osottautui erittäin hyväksi ja ravintolan henkilökunta yllättävän ystävällisiksi ja kaikkea muuta, joten lammas perunamuussilla ja maukkaalla salaatilla oli oikein hyvää. Ja ilta kaikin puolin tähän asti.

Oltiin myös kuultu, että hotellissa on oma yökerho yläkerroksessa. Oltiin ymmärretty että se olisi tosi ylhäällä, koska meidän huone oli 7. kerroksessa ja respa oli sanonut että yökerho on sen yläpuolella. Ravintolassa oli hyvää musiikkia, mutta "kattoterassiyökerho" houkutteli niin paljon, että otettiin taksi kohti hotellia. Yökerhossa jokaiselta pääsi vain nauru. Se oli ihan kamala paikka. Musiikki aivan liian kovalla, järkyttävät välkkyvalot ja meidän lisäksemme ehkä viisi muuta asiakasta, eikä todellakaan mikään kattoterassi: ei sieltä nähnyt edes ulos. Juotiin yhdet juomat ja riennettiin nukkumaan. Nämä, Arushaan tuulettumaan lähteneet tytöt olivat nukkumassa kello 12 ja aamupalalla seuraavana päivänä kello 8 ja liikkeellä kaupungilla kello 9.

Päämääränämme oli Masai-market, jonka pihassa oltiin reilusti ennen kymmentä ja kuultiin, että se aukeaa vasta kello 10. No onneksi kojut alkoivat hiljalleen aueta ja lauantaipäivän kunniaksi myyjät uskoivat, että asiakkaita oli tulossa vielä paljon ja lupailivat meille päivän ensimmäisten asiakkaitten halpoja hintoja. Special price only for you... :) Halvoista hinnoista viis, rahat loppuivat kesken, vaikka mitään en minäkään mennyt varsinaisesti ostamaan... Mut nyt on taas pari kippoo ja kuppii kotiin. Sitten tuli kaamea vesisade juuri kun rahat oli loppu. Jouduttiin kiinni yhteen kojuun, jossa myyjä antoi tavaroita puoli-ilmaiseksi, koska häntä ärsytti sade niin paljon. Heti kun sade hieman hiljeni, niin päätettiin lähteä lounaalle. No vielä sateli ja mietittiin, mitä tehdä. Tiesin, että ravintola oli ihan lähellä, mutta ei innostanut ajatus olla märkänä koirana bussissa kotiin kahta tuntia. Paikalle tuli yllättäen taksi tuoden turisteja marketille. Hän tajosi kyytiä ja kun me tarjottiin rahaa, niin hän totesi kyydin olevan ilmainen, koska arvasi että oltaisiin ilman sadetta kävelty. Täältäkin voi löytyä näin uskomattoman ystävällisiä ihmisiä. Jei!

Kotimatka oli tarkoitus tulla hieman paremmalla bussilla, mutta rahat olivat loppu ja piti jälleen tyytyä paikallisbussiin, mutta matka sillä sujuikin paremmin kuin hyvin ja nopeastikin vielä. Onhan se vaan uskomatonta, että tuollaisen reissun pääsee tekemään meno-paluu viidellä eurolla ja kivaa oli meillä kaikista kömmähdyksistä huolimatta. Mutta sitä on jo kömmähdyksiin niin tottunut, että hyvällä fiiliksellä niille vain nauraa...

Bussiasema meidän huoneen ikkunasta

Meidän ikkunasta toiseen suuntaan


Menneenä viikonloppuna oltiinkin sitten telttaretkellä Lake Chalalla lähes koko nykyinen asukaskunta. Tuo paikka se on vaan kaunis edelleen, vaikka sen on jo kertaalleen nähnyt. Jos sitä aina välillä unohtaa olevansa Afrikassa, niin tuolla sen sitten taas aina muistaa. Tämän maan luonto on niin uskomattoman kaunista, että voisin vaan ihastella ja ihmetellä. Nyt kun on vielä satanut aika monena päivänä, niin luonto alkaa oikein kunnolla näyttämään mulle parhaita puoliaan, kun se on vihreää ja vehreää. Lauantaina käytiin perinteisesti tekemässä uintireissu. Se on todellakin reissu, kun ensin pitää kivuta pitkä kivikkoinen polku alas ja kun viilennyt järvessä, niin kipuat saman rinteen ylös ja hiki on samanlainen kuin mennessä. Puolessa toista vuodessa oli Chalalle ilmestynyt laituri, niin oli järveen meno hieman helpompaa. Muut väitti, että vesi oli lämmintä, muttä tälle vilukissalle se oli aika viileetä. Kun päästiin takaisin vedestä, niin kahvihammasta kolotti ja mentiin tsekkaamaan uusi ravintola. Minä väitän, että joku oli kertonut mulle, että sieltä saisi maailman parasta suklaakakkua, mutta eihän siellä mitään semmoista ollu, unta oon varmaan nähny. :) Ja sisäpiiriltä kuultiin, että kahvin tekeminenkin oisi kestänyt tunnin, joten tyydyttiin kylmissä juomissa.  

Illalla nautittiin aivan järkyttävän hyvää oman kokkimme tekemää ruokaa ja sangriaa. Pitkään pohdittiin, että syödäänkö taivasalla vaiko katoksessa, mutta katokseen oli siirryttävä kun sade alkoi ropista. Kenian puolella oli oikeen kova ukkonen, mutta meillä onneksi vain 20 minuutin sade ja niinpä päästiin ruokailun jälkeen takaisin leiriin nauttimaan sangriaa, nuotion loimusta ja ottamaan perinteinen TVL:n mölkkymestaruuskisa. Kisan voitti itseoikeutetusti mama eli Hanna. 

Sunnuntaina herättiin huonosti nukutun yön jälkeen valmiina patikointiretkelle. Huonosti nukuttu yö, koska teltassa oli ihan järkyttävän kuuma. Aaamulla kuultiinkin, että meillä oli vuoristoteltta. Siksi sinne ei kauheasti tule ilmaa, jotta sillä selviää tuolla Kilin huipulla... Kiva. No jokatapauksessa, aurinko antoi alkuun uutta energiaa ja patikointimatka sai alkaa. Aurinko antoi siis alkuun energiaa, mutta lopussa se vei ne energiat. Neljän tunnin patikointi pilvettömältä taivaalta paistavan auringon alla oli aika rankkaa, vaikka kaksi kuukautta ollaankin ahkerasti zumbattu... Mutta, vaikka voimat meinasi hiipua, niin onhan tuo näissä maisemissa patikointi vaan aika kivaa. Alkuun käveltiin samoja reittejä kuin viimeksi, mutta sitten käytiin myös Kenian puolelle. Ylitettiin laittomasti raja ja hengailtiin Keniassa vartin verran... Hyi meitä lain rikkojia. :) 

Tälläkin reissulla nähtiin kuollut norsu. Nyt se ei ollut niin kokonainen, kun mitä viime reissulla, mutta ei se ollut yhtään helpompaa katottavaa. Mä en ymmärrä sitä, että joku elävä olento pitää tappaa yhtien torahampaiden takia. En vaan käsitä, vaikka kuinka yrittäisin, mutta en edes yritä. Näky oli kammottava ja vaikka norsusta ei enää kauhea tarkasti voinut osia erottaa, niin se hajukin oli ihan kammottava. Ainoa hyvä puoli tässä on, että raadosta käytetään kaikki. Kun ne hemmetin salametsästäjät on ottanut ne torahampaat, niin kyläläiset tulee hakemaan norsun lihat syötäväksi. Ruumis poltetaan ja myöhemmin kaiken lopun käy syömässä muut eläimet kuten hyeenat. 

Yöllä muuten meidän leirissä oli käynyt hyeena. Minä olin jo nukkumassa, mutta aamulla kuulin tarinan, kuinka valot oli alkanut räpsimään ja kohta oli näkynyt hyeenan hahmo leirin "ovella". Lopulta valo oli sammunut kokonaan ja ilmeisimmin hyeena oli johdon pätkässyt. Sitä oli yritetty heittää kivilläkin, mutta ei ollut tehonnut. Silloin vielä hereillä ollut porukka oli sitten kavunnut autoihin nukkumaan, ei ollut kuulemma teltta ollut innostava vaihtoehto... :) 

Paluumatkallakaan ei ongelmilta ja tansanialaisten tyhmyyksiltä vältytty. Auto, missä minä olin pääsi hyvin ja turvallisesti, ajoissa kotiin, mutta kahdella seuraavalla autolla oli sitten ongelmia kolmen auton edestä. Ensin Louisin autosta ol puhjennut rengas, jonka tilalle saivat vararenkaan, mutta hetken päästä se oli mennyt rikki. Toinen auto oli lähtenyt paikkaamaan sitä. Tähän autoon oli tarvittu bensaa, mutta älykkään tyhmät bensa-aseman työntekijät laittoivat tankkiin bensan sijasta vettä ja eihän se auto sillä sitten liikkunut. Tytöt taksilla kotiin ja kaksi autoa jäi selvittelemään tilannetta. Kun meidän auto oli kotona puoli kuusi, niin ne kaksi seuraavaa oli yhdeltä yöllä. Eikä kuulemma auto täysin kunnossa ollu vielä tänäänkään. Tyhmää, mutta onneksi miltään pahemmalta vältyttiin. 

Lake Chala, josta puolet kuuluu Kenialla ja puolet Tansanialle

Patikointimatkalla tavattiin myös apinoita

Käväsin pitkästä aikaa Keniassa

Näin täällä. Sadekausi tekee hiljalleen tuloaan, mutta fiilis on hyvä. Viimeiset kaksi kuukautta alkaa nyt. Hassulta se tuntuu, että kotiin pitäisi palata, mutta alkaa olla jo kaikkia läheisiä niin kova ikävä, että on se jo ihan kivakin ajatus - onhan tässä ehtinyt ja saanut kokea jo aika paljon. Mutta, vielä nautitaan... Nauttikaahan tekin, kevään auringosta! Yritän ajatuksella sitä teille lähetellä muutamia säteitä, mutten liikaa, vaan ne "ylimääräiset", jotka polttaa mut... 

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Helmikuun kuulumiset

On taas pitäny kirjottaa jo monena päivänä kuukauden kuulumisista, mutta aina sitten on sattunut tielle jotakin menoa, kipeyttä tai aikaansaamattomuutta… Viime viikon olin tosi kovassa vatsataudissa. Enpä taida olla moista kokenut, ainakaan noin pitkää. Meillä riehui talossa ärhäkkä tauti, joka minulla alkoi viikko sitten perjantaina. Olo aina vain paheni ja paheni ja vihdoin keskiviikkoaamuna annoin periksi ja menin lääkäriin. Lääkärissä otettiin erinäisiä labrakokeita ja ei selvinnyt mitään tai sen verran, että kyseessä ei ole loinen, mato tai muu bakteeri vaan kyseessä on tosi ärhäkkä vatsatautiepidemia. Myöhemmin viikolla selvisikin, että Moshin alueella on liikkeellä kovaa tautia ja jostain oltiin se siis talollekin saatu. Käytännössä koko talon väki kävi taudin läpi. Minä sain keskiviikkona sairaalassa tipalla nesteytystä, joka helpotti olo kovasti. Nyt on vatsatauti hellittänyt, mutta tilalle on tullut ärhäkkä pääkipu ja kuumeilua, on tainnut kroppa käydä niin kierroksilla, että ei helpolla palaudu. Yritän kovasti lepäillä, että menisi pian ohi ja pääsisi taas normaalin arjen pariin ja esim. zumbailemaan…

Jo aikaa sitten oltiin käymässä koko sen hetkinen talon porukka kahvikierroksella ja Materuni vesiputouksilla. Moni porukka retken on tehnyt, mutta jostain syystä en ollut itse aiemmin lähtenyt. Tai yksi kerta olin lähdössä, mutta taisin tulla kipeäksi että se jäi silloin. Aluksi ajeltiin puolisen tuntia kaupunkialueelta poispäin, jo matkan varrella saatiin taas ihastella Kilimanjaron upeaa luontoa, kun noustiin vähän korkeammalle. Olikohan niin, että oltiin noin parin kilometrin korkeudella meren pinnasta. Kahvikierroksella oppaamme Oscar kertoi meille kahvin valmistusprosessista ja osa pääsi itsekin kokeilemaan esim. papujen perinteistä kuorimistekniikkaa ja jauhamista. Oscarin kahvissa ei käytetä mitään ylimääräisiä aineita, ei edes kahvin kasvun nopeuttamiseen. Siksi se on pysynyt pienenä firmana, mutta pointti tulee siitä, että kahvin on varmasti tuoretta. Vaikka en ole ollut mikään kahvinjuoja, niin täällä kahvinvalmistusmaassa minusta on alkanut sellainen hiljalleen kuoriutua, tuore vuorilla valmistettu kahvi on aivan vertaansa vailla, edelleenkään Juhla Mokkaa ei tee mieli… J On muuten ihan tosi hassua, että vaikka täällä valmistetaan useassa paikassa kahvia ja kahvi on iso myyntiartikkeli täällä, niin paikalliset juovat enemmänkin teetä kuin kahvia… Kahvikupposten jälkeen lähdettiin käppäilemään uskomattoman kauniissa ja vehreässä luonnossa kohti vesiputousta. Matka tuntui ikuisuudelta, vaikka mennessä se oli vielä helppoa alamäkeä pitkälti (paluumatka oli hieman sitten hankalampi), mutta kun perille pääsi niin jokainen huokaisi WOW mikä näkymä. Upea sademetsän keidas, jossa vesi kohinalla putosi kallionseinämää pieneen lampeen. Osa uskaltautui uimaan, mutta tämä vilukissa pysyi kameran linssin toisella puolella. Nautittiin olosta ja elosta, kunnes taivallettiin se järkyttävä nousu takaisin autolle. Perillä meitä odotti puhjennut rengas, mutta onneksi olimme kahdella autolla ja mahduimme afrikkalaiseen tyyliin kaikki yhteen autoon, jolla hurautimme kaupunkiin, josta Louis kävi sitten hakemassa vararenkaan (joka oli ollut paikattavana) ja kävi hakemassa auton pois. Mahtava retki, jälleen kerran. Kyllä noilta retkiltä saa aina energiaa, hetken on aina lomaileva turisti ja sitten taas jaksaa tehdä töitä…

     
Kahvipapujen kuorintaa
Oscar kertoo meille kahvin valmistusprosessist

Tuoreita paahdettuja kahvipapuja 
Matkalla putouksille

Materuni Waterfalls

Kuukauden aikana on ollut myös painevaateprojektirintamalla paljon uutta. Hoidin yhtä Louisin kaveria "omalla palovammaklinikallani" muutaman kerran. Harmikseni häntä ei vain näkynyt enää sen jälkeen, kun ihossa näkyi tulehduksen merkkejä ja pyysin häntä menemään sairaalaan putsaukseen, koska minulta puuttuu sellaiset välineet. Poika oli kaatunut moottoripyörällä ja osunut kuuman pakoputken päälle, koko vatsan alue oli palanut. Hoito saatiin hyvin käyntiin ja sain hänelle painepaidan, joten jos hän vain sitä käyttää, niin eiköhän hän parane. Tässä hoitoprosessissa kun konsultoin Lymediä, niin opin, että palovammojen hyvin perinteinen hoitomuoto on laittaa hunajaa tai aloeveraa palaneille ihottomille alueille, hunaja ja aloe on niin desinfioivia, että niillä on putsaava ja parantava vaikutus. Vanha, perinteinen ja edelleen täällä käytetty hoitomuoto.

Otin myös suuren haasteen vastaan, kun olin kouluttamassa KCMC:n, yliopistollinen sairaala, fysioterapeutteja painevaatteiden käytöstä. Jo edellisen reissun aikana sitä suunniteltiin, että olisi hienoa päästä kouluttamaan heitä, koska suurin osa palovammapotilaista hoidetaan tuolla. Mutta, sairaala on melko byrokraattinen, joten sinne pääseminen ei ole helppoa. Hannan kuitenkin onnistui saada vastaavan fysioterapeutin puhelinnumero ja pääsimme tätä kautta heihin yhteyteen. Alkuun tapasimme fysioterapeutin kahvin merkeissä ja pääasiassa Hanna kertoili yhteistyönmahdollisuuksista ja sovimmekin tapaavamme pian uudelleen koulutuksen merkeissä sairaalalla. Kestin jonkin aikaa, kunnes tapaaminen järjestyi. Hieman jännittynein mielin menin Hannan kanssa sairaalalle. Hanna oli valmistanut esityksen Tanzania Volunteersista ja minä Lymedistä sekä painevaatteista. Emme tienneet yhtään, odotammeko viittä vai viittäkymmentä henkilöä paikalle. No, paikalla oli vain viisi ja se helpotti oloa. Pystyi rennosti kertoilemaan perusasioita. Ja että minä olin taas onnellinen, kuinka meidän kuntoutustyöntekijöiden ajatusmaailma on niin yhteinen. Puhuimme heti samaa kieltä, vaikka minua englanniksi puhuminen jännittikin, mutta heillä oli heti ajatus, mihin painevaatteita voisi käyttää. Kysyivät joitakin potilasesimerkkejä ja kaikki olivat kohderyhmäämme. Sovimme, että he tarvitsevat lisää tietoa ja olivat kiinnostuneita kuulemaan aiheesta paljon lisää. He kutsuivat minut kouluttamaan heidän koko osaston sekä 3. ja 4. vuoden opiskelijat kahden päivän päästä. No, minähän otin haasteen vastaan ja menin kahden päivän päästä jalat tutisten paikalle, onneksi Hanna henkisenä tukena. No, varoaika oli liian lyhyt ja näytti siltä, että kukaan ei tiennyt odottaa meitä ja tiennyt, että mitä oli tarkoitus tapahtua. Niinpä, sovimme uuden koulutuspäivän viikon päästä. Taas, jännittynein mielin mentiin paikalle, paikalla ei yhtään kuulijaa. Hieman mietitytti, että mitähän nyt, mutta onneksi hiljalleen opiskelijoita alkoi valua paikalle ja paikalliseen tyyliin aloitimme noin puoli tuntia myöhässä. Mutta, harmikseni paikalla ei ollut yhtään valmistunutta fysioterapeuttia. Sain kuitenkin kerrottua asiani, vaikka välin meinasi sanat hukkua, mutta ainakin he saivat perustietoa siitä mikä on painevaate, mihin ja miten sitä käytetään ja ainakin se yksi tyttö joka kysyi, kysyi aivan oikeita kysymyksiä. Harmittamaan vaan todella jäi se, että niitä valmiita terapeutteja ei paikalla ollut. Tuli olo, että oliko se ensimmäisen tapaamisen innostunut ote vain esittämistä ja kohteliaisuutta. Mene ja tiedä, mutta nyt heillä on pahvilaatikollinen vaatteita ja toivon todella, että alkavat niitä käyttää. He tietävät, että olen maassa vielä toukokuun loppuun ja siihen asti minut voi soittaa paikalle oikeaan potilastapaukseen, niin voin vielä käytännössä ohjata käytössä.



Mitähän muuta… Arkea tämä on ollut. Raun päiväkodin yksi lapsi vietiin epilepsiatutkimuksiin. Olin yllättynyt, että tapaus otettiin hyvin vakavaan käsittelyyn ja sitä oikeasti tutkittiin ja laitettiin mm. EEG kuvaukseen. No, kuvausten perusteella pojalla todettiin epilepsia ja nyt kokeillaan kolme kuukautta, toimivatko lääkkeet. Poika ei onneksi saa kohtauksia usein, mutta kuten lääkäri sanoi, että pienen pojan pitää saada elää, eikä pelätä mahdollista kohtausta, siksi hän sai estolääkityksen. Täälläpäin on ilmeisesti aika paljon epilepsiaa, koska sitä kuulee sieltä ja täältä. Kuuleman mukaan ainakin on ollut ja pitäisi olla epilepsialääkityksen ilmainen. Nyt vielä maksettiin lääkkeistä ensimmäiset kolme kuukautta, 2€, mutta saattaa olla niin että ensin pitää maksaa ja kun todetaan, että on krooninen sairaus ja lääkityksestä on apua, niin saa ilmaisen lääkityksen. En tiedä, mutta onhan se Suomessakin näin, että ensin on omavastuuaika ja sitten saa korkeamman korvauksen krooniseen sairauteen.

Ainiin, just Louis päivitti facebookkiinsa kuvia niin muistin. Heillä on kotonaan ampiaisboksi ja eilen oli tullut joku tyyppi illalla ottamaa sitä puusta pois, se oli ollut täynnä hunajaa. Louis toi sitä talolle maistijaisiksi. Ihan mielettömän hyvää vastavalmistunutta hunajaa, ämpärissä vielä pörräili amppareitakin… Aamuteeni maistui tänään aivan erilaiselle.



Mun reissu alkaa olla loppupuolella, jäljellä tällä haavaa 2,5kk. Tuntuu vähän haikealta, vaikka paljon on jo elämyksiä ja kokemuksia takana. Toisaalta taas, olen taas jälleen ymmärtänyt sen sanonnan, että joskus pitää olla kaukana näkeäkseen lähelle. Alkaa olla jo ikävä perhettä ja ystäviä, että toukokuun lopussa saattaa olla jo ihan mukava tulla kotiin ja pääseehän tänne aina takaisin… J Mutta, nyt vielä nautin kevään seikkailusta, suunnitelmia on muutamalle viikonlopulle. Yhdet tytöt totesi, että kahden kuukauden reissulla ei ole yhtään vapaata viikonloppua… J   

maanantai 20. tammikuuta 2014

Kuulumisia

Niin se vain näiden kirjoittamisten välille tulee pidempiä ja pidempiä taukoja. Täällä laiskistuu ihan todenteolla. Pienistä asioista tulee suuria. Ja päätin, että en ota tästä kirjoittamisesta mitään pakkoa. Kirjoittelen sitten kun siltä tuntuu ja nyt hyvä aika ja fiilis kirjoittamiselle.

Joulu oli ja meni ja se oli toisaalta hyvin erilainen joulu ja toisaalta hyvin samanlainen joulu kuin mihin olen tottunut. Alkuun ajatus joulusta tuntui hieman ahdistavalle ja tuntui, etten haluaisi viettää sitä ollenkaan, koska meidän perheessä siihen liittyy paljon perinteitä ja olen aina tottunut viettämään joulun rakkaan perheeni kanssa. Pikkuhiljaa kun alettiin tekemään täällä suunnitelmia joulunvietolle, niin omakin fiilis alkoi nousta. Lopulta meillä oli mukava ystävien joulu! Aattoaamu aloitettiin perinteisesti riisipuurolla ja luumusopalla sekä joulukuusen koristelulla, vain joulupukin kuumalinja puuttui... Aatto ei ole täällä vielä joulua ja mekin vain rauhoituttiin pitkän työsyksyn jälkeen Hannan ja Louisin kotiin syömään pitsaa. Parasta joulupitsaa ikinä! :) Ja illalla lähdettiin pienellä porukalla baariin katsomaan minkälainen meno sieltä löytyy joulun alla. Alkuunsa se näytti aika ankealta, mutta kyllä se siitä sitten vauhtiin pääsi. Ihmisiä nauratti kun suomalaisina toivottelimme jo aattona hyvää joulua. (No me puolestamme nauramme nyt, kun edelleen ihmiset saattavat toivottaa hyviä jouluja, jos eivät ole nähneet pitkään aikaan...) Joulupäivänä ruvettiin ajoissa valmistelemaan jouluillallista. Louis valmisteli meille herkullista joulukinkkua rosvopaistina (paras joulukinkku ikinä!) ja me naiset teimme sitten muuta lisuketta. Tarkoituksena oli aluksi tehdä valkosipuliperunoita, mutta kaasu-uuni teki temput ja hajotti meidän vuoan uuniin ja niin kaikki peruntat kermoineen päivineen oli ympäriinsä. No pikasuunnitelmanmuutoksella riisit kiehumaan ja kaikkinensa meillä oli lopulta loistava joulupäivän illallinen. Muuta ei sitten jaksettukaan illalla tehdä, kun vaan maata mahat pullollaan sohvilla. Joulupukki oli käynyt tuomassa joululahjat kuusen alle ja siellä oli jokaiselle jotakin. Jopa Suomen tontuilla ja Tansanian tontuilla oli ollut niin hyvä yhteistyö, että joulumuorin ja tonttuystävien paketti oli löytänyt juuri oikean kuusen alle. Tapaninpäivänä rääppiäisten ja sukujuhlien siivittämänä tapsan tansseille ja elämäni ensimmäiset Tapsan tanssit oli oikein onnistuneet, kivaa oli! Loppujenlopuksi oli oikein hyvä joulu. Jouluun mahtui paljon ruokaa, hyvää juomaa, hyvää seura, lahjoja, olemista, tanssimista ja mitä vielä, sitä samaa mitä se olisi ollut kotisuomessakin.

Onnellinen (pahan) kilon suklaalevyn omistaja seuranaan upouusi öllö.

Uusi Vuosikin oli ja meni ja sekin oli kiva kokemus. Alkuillasta kävin syömässä hyvin Hannan kanssa läheisessä ravintolassa. Syömisen jälkeen lähdin sitten meidän suosimaan baariin katsomaan miten Tansaniassa juhlitaan Uutta Vuotta. Baari joka on perjantaisin muutenkin täynnä, oli tällä kertaa sitten ihan TODELLA täynnä, hyvä kun sekaan mahtui. Vähän ennen puoltayötä alkoi mieletön ilotulitus. En ole moisia kovin usein nähnyt. Vielä täällä on hieman parantamisen varaa turvallisuuden suhteen, sen verran lähellä ihmisiä ampuivat että heikompaa oisi saattanut pelottaa. Ihmiset kyllä hienosti asetettiin katsomoon, mutta ihmiset ampuivat omia rakettejaan hyvin lähellä toisiaan ja sinne tänne. Onneksi ei sattunut mitään. Loppuyöstä vaihdettiin toiseen paikkaan ja juhlinta vaikutti aika samanmoiselta kun mitä se on meillä kotonakin. Kivaa oli!



Joulua ennen meillä oli Raun päiväkodissa isot joulujuhlat, jossa oli noin 80 päiväkodin lasta, Sama Auringon sponsoroimaa koululaista ja heidän kaikkien perheitään. Taas sai kokea afrikkalaista kulttuuria. Me mentiin juhlaan hiema myöhässä, mutta tässä vaiheessa paikalla ei ollut vielä ketään muita kuin päiväkodin henkilökuntaa valmistamassa ruokaa. Pikkuhiljaa ihmisiä saapui paikalle muutaman hengen ryppäissä ja kun ruoka oli valmis pari tuntia myöhemmin kuin juhlan olisi pitänyt alkaa, oli paikalla yhtäkkiä kaikki vieraat. Ruoka -se tuoksuu jokapuolella kauaksi... Juhlassa tarjottiin pilauta, joka on riisistä, lihasta ja kasviksista tehty risoton tyylinen ruoka ja hyvin maistui tämä lapsille kuin aikuisille. Myös ehkä vuoden ainoa limsa sai niin aikuisen kuin lapsen suun hymyyn. :) Ruokailun jälkeen jokainen lapsi sai joulupaketin ja jokainen perhe ruokapaketin sekä vaatelahjoituksia. Juhla oli juhla ja jokaiseen perheeseen tuli joulu hymyjen saattelemana.

Joulun jälkeen Sama Aurinko sponsoroi 8 uutta entinstä päiväkodin lasta kouluun. Täällä kouluun pääseminen ei ole itsestäänselvyys. Periaatteessa jokaisen lapsen tulisi käydä koulua, mutta useillakaan perheillä ei ole tähän varaa. Ala-asteen luokat eivät sinänsä maksa maltaita, noin 20€ vuosi, mutta koulupuku, vihkot, kirjoitusvälineet ja reput tuovat hintaan muutaman kympin lisää ja se on jo suuri summa, kun perheessä on usein vähintään viisi lasta. Sama Aurinko sponsoroi Raun alueen HIV positiivisten perheiden lapsia ja muun muassa maksaa sponsoroitujen lasten koulun käynnin. Alkuvuodesta oli siis vipinää, kun uusille lapsille hommattiin kaikki tarvittava, maksettiin koulumaksut ja vietiin lapsia kouluun. Mutta, täällä siitä saa suuren kiitoksen. Perheet ovat äärettömän onnellisia saadessaan lapsensa kouluun ja lapsi sanoo "Kiitos kun saan mennä kouluun!". Taas sitä miettii, että kun meillä Suomessa moni asia on niin itsestään selvää, että liian harvaa asiaa osaa arvostaa.

Alkuvuodesta jouduimme myös hankalaan tilanteeseen Hannan ja Beatricen kanssa, kun jouduimme valitsemaan uusia lapsia päiväkotiin. Sama Auringolla aukesi kahdeksan uutta paikkaa kouluun lähtevien jäljilta, mutta ilmeisesti sana ilmaisesta päiväkodista oli levinnyt ja ensimmäisenä päivänä paikalla oli parikymmentä lasta. Itkuhan siinä meinasi päästä, kun yritettiin tehdä jakoa. Eihän se ollut mitenkäänpäin mahdollista. Lopulta Hannan ehdotuksesta, päätettiin käydä vierailemassa kaikkien kotona ja näin tehdä jakoa. No, ei se helpottanut yhtään, kun jokainen täällä oleva perhe meidän silmissä tarvitsisi apua. Johonkin oli raja kuitenkin vedettävä ja ne perheet, joissa oli yksinhuoltajaäiti ja paljon lapsia sekä HIV, niin olivat etusijalla. Ja jälleen sitä oppi arvostamaan aika paljon maailmaa ja nyt kerron tarinan joka opetti minulle, että läheisistä huolehtiminen on tärkeää. Perheen äidillä on omia lapsia viisi, mies lähtenyt (syytä ei äiti kertonut) ja työkseen äiti leipoo mandazeja (paikallisia munkkeja). Naisen veli vaimonsa kanssa kuoli ja tämä nainen otti veljensä lapset hoivaansa. Tämä äärettömän välittävä nainen huolehtii nyt kahdeksasta lapsesta hyvin hyvin pienin tuloin, ja he kaikki asuvat yhdessä huoneessa. Mutta, välittää aidosti ja jokainen lapsi on hänelle yhtä tärkeä. -Nyt 4 lasta on Sama Auringon sponsoroimia päiväkotilaisia ja myöhemmin koululaisia.

Juhlaruoka Pilau ja Fanta
Onnellinen joululahjan omistaja Domina
               


Koulutiensä aloittavia ja toiselle kouluvuodelle siirtyviä lapsia äiteineen

Yksi koti kotikäynneiltä
Jos jotakin kiinnostaa kummilapsi Tansaniasta. Niin katso www.samaaurinko.fi/kummitoiminta tai ota yhteyttä minuun tai sari.konttinen@samaaurinko.fi.

Mitä vielä... Viime perjantaina meillä oli talolla afrikkalaisen tanssin kurssi ja oli ihan huippuhauskaa! Tässä vielä siitä vähän kuvaa, niin pääsette fiilikseen. Ja näiden kuvien siivittämänä mukavia talvipäiviä! <3

Kilimanjaro Wizards Arts group

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Uutisii ja Zanzibarin loma

Kun on Afrikan auringon alla, niin aika kulkee kuin siivillä -nähtävästi. Kirjoittamistaukoon on myös vaikuttanut se, että halusin odotella muutamien käytännön asioiden järjestyvä ennen kuin koko maailmalle kirjoittelen suuresta uutisesta. Jo Suomesta lähtiessäni haaveilin, josko voisin jäädä tähän maahan hieman pidemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi. Marraskuun puolessa välissä sain sitten tehtyä lopullisen päätöksen tai oikeastaan se tehtiin mun puolesta. Kun oli aika päättää, että millainen työlupa mulle lopulta haetaan, niin sitten yhtenä päivänä Hanna ja Louis lykkäsivät eteeni paperit ja sanoivat, että allekirjoita nämä. Kysyin, että mitähän olen allekirjoittamassa ja he sanoivat, että kahden vuoden vapaaehtoistyölupahakemuksen, joten päätös oli siinä nenän edessä. Vielä piti muutama skype-keskustelu käydä kotiin äitin ja isin kanssa, mutta kun nämä keskustelut oli käyty, oli päätös entistä vahvempi, jään tänne ensi kevääksi. Laitoin samoin tein alivuokralaishakuilmoituksen kahdelle nettisivustolle ja heti alkoi tulla kyselyjä. Alivuokralaisiksi valitsin kaksi portugalilaista opiskelijaa. Tuntuu mukavalta saada auttaa vähän samanlaisessa tilanteessa olevia, toiseen maahan lähteviä nuoria. Kun heidän kanssaan sain paperit tehtyä, niin pyysin äitiä siirtämään lentojani loppukevääksi. Äiti siirsi ja nyt lentopäivä Suomeen on 26.5.2014! Välillä olen miettinyt silti, että onkohan tämä päätös järkevää, jaksanko olla täällä niin pitkään ja onko tämä oman työurani kannalta järkevää. Sitten taas muutaman sekunnin negatiivisten ajatusten jälkeen tajuan, että tämä on nimenomaan se, mitä minun pitää nyt tehdä. Nautin täällä olosta aivan valtavan paljon, nautin siitä mitä teen ja nautin tästä kaikesta ihan äärettömän paljon. Asioilla on tapana järjestyä, sen olen huomannut taas monta kertaa, ja töitä Suomessa ehdin tehdä vielä kymmeniä vuosia (kyllä se eläkekin ehtii sieltä kertyä... :)). Nyt kun minulle kerran tämmöinen mahdollisuus annetaan, niin miksi en sitä käyttäisi. Niin, turistiviisumini meni umpeen lauantaina 30.11. joten nyt olen sitten täällä C-luokan kansalainen (sillä pitäisi saada paikallisia hintoja, mutta uskoakseni se on vaikeaa tällaiselle kalpeanaamalle). Saa nähdä, ehdinkö koskaan saada tuota viisumia, kun tuppaa täällä Afrikassa asiat joskus viipymään, mutta on minulla nyt todistus, että C-luokan kansalaisen viisumihakemus on Tansanian viranomaisilla käsittelyssä. Mutta niin, blogitekstejäni (aina kun niitä jaksan ja ehdin kirjoittaa) saatte lukea myös koko kevätlukukauden 2014...


Eilen palasin upealta Sansibarin lomalta. En ollut edellisellä reissulla siellä käynyt ja nyt oli ajateltu, että täytyyhän mun siellä käydä ennen kotiin palaamista. (Taidan ehtiä käymään siellä muutaman muunkin kerran ennen kotiin palaamista.) Sansibar on pieni itsehallinnon omaava saari Tansanian rannikolla, jonne lentää Moshista tunnin. Tunnin lentomatkan jälkeen olimme paratiisissa. Ensimmäinen yö oltiin Sansibarin pääkaupungissa Stone Townissa. On hassua, miten saman maan sisällä on ihan erilaista eri paikoissa. Stone Townissa on pieniä ahtaita kujia, joiden varsilla vanhoja taloja ja oikeita kauppoja. Mutta tänne meidän pohjoiseen Tansaniaamme verrattuna rannikolla oli tuskallisen kuuma ja kallista. Stone Town oli minun silmissä aika nopeasti nähty ja olin nopeasti valmis siirtymään rannalle. Olimme vissiin myös loman tarpeessa, koska neljään päivään ei jaksettu tehdä muuta kuin maata rannalla. Välillä raahauduttiin syömään tai hakemaan drinkit, mutta pääasiassa meidän tukikohtana oli rantatuolit. Eilen kun palasin kotiin, ja muut vapaaehtoiset sanoivat että oletpa Anna ruskea, totesin että kyllä sillä paahtamisella pitääkin olla. :) Sansibarista ei ole oikein kummempaa kerrottavaa, koska siellä ei tosiaan tehty oikein muuta kun maattiin rannalla, joten kuvat alla kertokoon puolestaan...

Zanzibar lentokoneesta

Kendwan ranta
Kendwan ranta ilta-auringossa

Kotiin kun palasin Sansilta taisin sanoa ääneen, että onpa ihana olla kotona. Tajusin itsekin sitä sanoessani, että niin tämä on alkanut oikeasti tuntua kodilta. Ehkä poissaollessani alitajuntakin työsti ajatusta, että en ole täällä vain parin kuukauden matkalla, vaan tämä on minun pidempiaikainen kotini. Täälläkin valmistellaan ajatuksellisesti joulua, vaikka ei oikein jouluiselle tässä helteessä tunnu. Onneksi tuo Kilimanjaron luminen huippu muistuttaa lumesta... Mutta hassulta tuntui avata joulukalenterin luukut, se on ainoa todellinen muistutus, että joulu on ovella. Saa nähdä, millainen on minun jouluni täällä.

Kilimanjaron luminen huippu lentokoneesta

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Arkisia tilanteita ja rosvopaistia

Ihan ensiksi pahoitteluni, että edellisestä kirjoittelusta on jo pitkä aika. Minulle, kolmatta kertaa Afrikassa olevalle, asiat alkavat olla jo niin tuttuja ja arkipäiväisiä, että vaikea on välillä miettiä, mitkä on sellaisia asioita, joista kirjoittaa ja joista te haluaisitte lukea. Viikot ovat olleet aika arkisia - niin arki on arkea Tansaniassakin. Arkipäivisin olen töissä. Tänään kirjoittelin tekstiä Pieni Apu on Suuri projektin blogiin ja kuvailin siihen, että kun istun toimistossa, katson suoraan edessäni siintävää Kilimanjaron lumista huippua, ovella käy tervehtimässä välin kilpikonna, välin kissa ja välin jopa aasi on juossut toimiston ohitse, kuulen välin aasin hirnuntaa, välin koirien haukuntaa tai kanojen kaakatusta, välin läheisen poliisiopiston rumpuharjoituksia, nenääni kantautuu välin tuoksu ruoasta, välin "vain" Afrikan ilmastosta ja välin sitten palavista roskista. Tästä kaikesta nautin koko ajan. Vaikka siis asiat jo tuntuvat tutuilta ja siksi ehkä ne välin jopa hieman ärsyttävät, niin silti minä vaan nautin ja nipistelen itseäni, että olenko se ihan oikeasti minä joka saan olla kaiken tämän keskellä. Työ on aivan muuta, kuin mihin olen kummassakaan ammatissani kouluttautunut ja joka päivä tulee eteen asioita, joista en ymmärrä, mutta sitten pyydän apua ja ne selviävät. Öö, juuri tässä tätä kirjoittaessani, työni keskeytettiin, sillä minusta koulutettiin sähkömies, jotta sähköjen palatessa osaan laittaa meille vesien lämmittimet päälle... Kielimuurit tuottaa tuskaa hetkittäin (kuten äsken kun yövartija (ei puhu sanaakaan englantia) ja sähkömies (joka puhuu auttavasti englantia) yrittivät opastaa sähkötaulun käyttöä) ja tuntuu, että hitto kun voisi vain suomeksi selittää, mutta sitten on hyvä mieli kun asiansa on saanut jollain keinolla ilmaistua ja on tultu ymmärretyksi puolin ja toisin. Ajattelin ennen, että minusta ei olisi ikinä toimistotyöntekijäksi, mutta tämäkin alkaa tuntua mukavalta -vaikka kovasti näyttää ja kuullostaa siltä että tämä on paljon muutakin kuin toimistotyötä...

Niin, vaikka kaikkeen löydän positiivisiakin puolia, niin ei tämä kaikki ole koko ajan ruusuilla tanssimista. Ihan aikuisten oikeasti, moni asia välillä ärsyttää kovastikin. Se, että juuri kun saa aloitettua hyvän kirjoitusvaihteen tai nettisivujen päivityksen, niin sitten katkeaa sähköt (kuten äsken, tätä tekstiä olen taas kirjoittanut ainakin kolme tuntia). Muutaman ärräpään kun päästää suustaan, niin jo alkaa tilanne taas hymyilyttämään ja tajuaa kuinka tottunut sitä on siihen, että periaatteessa kaikki toimii, ja sitten meidän puutarhapoika Andrew aina vikkelästi rientää laittamaan generaattorin päälle, yleensä tässä vaiheessa sähkötkin palaavat. Tansanialaiset ovat hitaita, sehän on ihan tunnettua, mutta ai että sekin joskus ärsyttää. Jostain asiasta saa sanoa monen monta kertaa, että se tapahtuu. Joskus on jopa pysäytettävä kyseinen ihminen ja sanottava, että NYT tee tämä, että en pääse asioissa muuten yhtään eteenpäin, jos et sinä saa afrikkalaisuuttasi jotain aikaiseksi. Asiat tapahtuu, kun sanoo kovasti...

Työn vastapainona on retket, joita teemme talon muiden asukkaiden kanssa. Viime viikonloppuna olimme uudelleen Hotspringseillä. Viikonloppu nautittiin auringosta, lämmöstä, uimisesta ja mahtavasta ruoasta. Viikonloppuna ei tehty mitään, se oli parasta. Moneen otteeseen moni totesi, että onpa vaikea olla tekemättä mitään, mutta sekin on hyvä taito oppia ja vähän taidettiin sitä taitoa omaksua. Ihana kollegani Päivi antoi viimeisen työharjoitteluni lopussa kirjan -Olemisen taito-. Nyt minä Päivi ymmärrän miksi sen minulle annoit ja mitä sillä tarkoitit, oleminen on vaikeaa mutta tärkeää. Mutta nyt tämä seuraava viesti on erityisesti isille, Sepolle ja Arille: sain rosvopaistia viikonloppuna! Ei jäänyt tämän vuoden paistit väliin, ja välissäkin oli vain viikko teidän paisteihin. Meillä sitä valmistettiin helteessä, teillä vähän toisissa olosuhteissa. Oli se kuulkaa hyvät ystävät hyvää täälläkin. Alla teille kuvia, jotta uskotte. Meidän talon omistaja Louis on tehnyt rosvopaistia kerran aiemmin ja sitten minä keksin pyytää, että voisikohan olla mahdollista, että tehtäisiin paistia retkellä ja uskotte varmaan, että ei tarvinnut ihan kauheasti suostutella.



 

Sitä olemisen taitoa...

Niin, että vaikka välillä ärsyttää ja väsyttää, niin suurimman osan ajasta NAUTIN ihan äärettömän paljon. Oon varmaan täysin mustelmilla, kun tuun kotiin tästä itseni nipistelystä, että se todellakin olen minä joka olen täällä ja en ole vain unessa...

perjantai 4. lokakuuta 2013

Työpaikkavierailuja

Suurin osa työpäivistäni kuluu Tanzania Volunteersin toimistossa, jossa teen erilaisia toimistohommia auttaen Hannaa ja Louista yrityksen pyörittämisessä. Tällä viikolla suurin aluevaltaukseni omassa tietotekniikkatietoudessa oli, kun opin käyttämään paint-ohjelmaa. (Joo joo, tiedän että tämä on vanha juttu, mutta tälle tytölle se on uusi juttu. J ) Kiljahtelin toimistossa, kun olin niin hämmennyksen vallassa, mitä kaikkea ohjelmalla pystyikään tekemään: lisäsin nuolia ja tekstejä karttaan... Sain melkoisen paljon kuulla naurahduksia ympäriltäni... J

Työn lomassa ja työn kautta pääsin vierailemaan pari viikkoa sitten YWCA:n lasten kuntoutumiskeskukseen. Keskuksessa osa lapsista käy joka päivä päiväkodissa tai koulussa ja päiviin sisältyy muun muassa toimintaterapiaa. Päiväkodin ja koulun lapset ovat sellaisia, jotka eivät vielä selviydy tavallisessa koulussa ja täällä heitä opetetaan leikkien ja pelien kautta. Mahtavaa! Keskuksessa oli minun silmissäni alkeellinen toimintaterapiahuone. Vaikka se oli alkeellinen, niin silti sieltä löytyi minullekin tuttuja välineitä, kuten keinu, mahalauta, kävelyteline, jumppamatto. Keskuksessa työskentelee kolme toimintaterapeuttia, jotka tekevät konsultointimatkoja myös muihin saman yhdistyksen keskuksiin. Tämän toimintaterapeutin mieli oli melko onnellinen! Kauempaa tulevat oppilaat voivat majoittua keskuksen asuntolassa arkipäivisin ja siellä työskentelee ympärivuorokautisesti matron eli hoitaja. Keskus järjestää myös terapiaviikkoja, jolloin kaukaa tulevat lapset voivat tulla keskukseen viikoksi majoittumaan äitinsä kanssa ja tänä aikana he saavat toimintaterapian lisäksi KCMC:n sairaalasta fysioterapian ja puheterapeutin konsultaatiota ja myös lastenlääkäri käy heitä tapaamassa ja saavat tarvittaessa esimerkiksi diagnoosin. Kun juttelin hetken aikaa toimintaterapeutin kanssa, oli meidän ajatukset heti samansuuntaiset. Hänen ajatuksensa on kuntouttaa lapsia niin, että he selviäisivät mahdollisimman itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista. Toimintaterapeuttien ajatusmaailma on yhteinen!  J

 
 
 

Viime lauantaina olin vierailemassa köyhässä kylässä maaseudulla. Siellä on olemassa keskus, joka toimii jo nyt osittain kouluna. Keskuksessa on myös asuntola, jotta kaukaa tulevat lapset voivat majoittua siellä. Ongelma on, että keskuksella ei ole rahaa ja se ei ole vielä valtion tukema koulu. Täällä vaaditaan, että koulun alueella tulee olla mm. leikkikenttä ja tähän keskuksella ei vielä ole rahoitusta ja koska leikkikenttää ei ole, ei keskus voi olla virallinen koulu ja eivät voi saada valtion tukea. Keskusta yrittää pyörittää yksi Mama, apuna hänellä on kolme opettajaa (en edes tiedä saavatko he palkkaa). Koulussa oli jo hyvät sisätilat, esimerkiksi hyvä luokkahuone (joskin pieni) ja tietokoneluokka. Lapset haluavat opiskella ja olivat nytkin lauantaina ylimääräisenä koulupäivänä opiskelemassa keskenään. Toinen ongelma on, että lapset jotka kouluun tulevat, tulevat kaukaa ja taas lähialueen lapset eivät tulee kouluun ollenkaan, koska ovat erittäin köyhiä. Vierailimme neljässä kodissa, joissa jokaisessa oli isoäiti, äiti ja useampi lapsi. Saimme nähdä listan lapsista, joiden kylän johtaja ajatteli tarvitsevan apua, näitä lapsia tässä listassa oli 40 ja voisin kuvitella, että heitä on paljon lisää. Nämä näkemämme lapset eivät olleet koskaan käyneet koulussa, mutta olivat innoissaan kuulleessaan, että tämmöinen voisi olla joskus mahdollista. Nyt yritämme keksiä keinon, jolla auttaa kylää, kuinka nämä lapset saataisiin kouluun, siis millä rahalla, ja kuinka koulua muuten voisi tukea. Voi kun olisi se taikasauva, jolla pelastaa maailma... Yhden perheen pihassa näin tytön, joka nojaili seinään tutkien käsiään. Jo ennenkuin minulle kerrottiin, että tytöllä on jokin ongelma, pystyin näkemään autistisen tytön. Kun kysyin ikää, niin he eivät osanneet kertoa, mutta kertoivat että tyttö on ollut koko elämänsä tuollainen ja on synnyttänyt tytön. Tuli äärettömän paha olo, jos on vammainen, niin kaikki me tiedämme sen miten hän on raskaaksi tullut. Vauva oli viety orpokotiin. Tätä tyttöä ainakin haluaisin jotenkin auttaa... Jos joku keksii keinon, jolla saadaan 40 lasta kouluun, palkattua pari opettajaa ja keittäjä, niin otan vinkkejä ilomielin vastaan...
 
Vaikka lauantaina olin hieman turhautunut, niin sitten taas keskiviikkona olin hämmästyneen onnellinen. Pääsin käymään Kiboshoon sairaalassa ja tapasin viime vuoden potilaamme 10 kuukauden jälkeen. Se hymy, mikä meidän molempien huulille levisi oli uskomattoman leveä. Louis kysyi pojalta, että muistaako hän minua ja poika vastasi oitis ujo virne silmissään, että kyllä muistaa. Hän kertoi, että on palannut kouluun ja kaikki on oikein hyvin, häntä ei satu mihinkään. Pääsin tarkastamaan pojan ihon ja harmikseni joudun toteamaan, että hoito ei ollut auttanut niin hyvin, kun voisi toivoa. Ongelmana on ilmeisimmin se, että kun edellinen painevaate oli jäänyt pieneksi, olivat he ottaneet käyttöön uuden, mutta liian väljän ja vaatteesta ei tullut näin mitään painetta. Positiivista on se, että poika on motivoitunut käyttämään painevaatteita. Etsin varastosta uuden paidan ja näin hoito saatiin taas käynnistettyä. Lisäksi iho oli hyvin paksu ja kireä. Annoin ohjeeksi, että poika kertoo äidilleen että ostavat ihan mitä tahansa rasvaa ja rasvaavat ihoa joka päivä, jotta iho saadaan pehmenemään ja elastisemmaksi. Poika lupasi toimia näin. Sovittiin, että tavataan pian uudelleen. Jälleennäkeminen oli uskomaton, en voinut uskoa että tapasin pojan uudelleen näin kaukana maailman toisella puolen. 



Jälleen kerran totean sen, minkä olen todennut jo monesti aiemmin: Olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus kokea tämä kaikki, vaikka tämä välillä raskasta onkin ja arki on arkea niin Suomessa kuin Tansaniassa, niin minä saan olla täällä ja NAUTIN siitä!